Verta hangella

Mä tuijotan tyhjin silmin kättäni.

-Mitähän just tapahtu?

Mä yritän käsitellä äskeiseen johtanutta viiden minuutin aikasta tapahtumaketjua mun pääni sisällä.

Mä yritän, mutta en saa ajatuksistani otetta. Mä ajattelen – niin, ajattelen mitä ajattelen. Ajatuksista sekoo kohta pää. Mua oksettaa.

-Ei, sitä ei tapahtunu, mä yritän uskotella itelleni.

-Tää kaikki on ku jotain vitun pahaa unta, josta mä odottelen herääväni.

Mun käsi, mä tuijotan sitä edelleen, kuin vierasta esinettä. Miten mä en oo ennen huomannut kuinka vastenmieliseltä se näyttää. Tekis mieli katkasta koko raaja pois. Siinä on viis tärisevää sormee – ja jotain punasta – Vertako..?

Mun omaa –Vai Hannan??

Voi hyvä Luoja älä anna sen olla Hannan verta!

Mun korviini alkaa kantautua hiljaista nyyhkytystä. Katseeni kääntyy alaspäin.

Jokin nyyhkytttää lumihangessa. Se jokin etäisesti tuttu olento katsoo mua kostunein silmin.

Sen katseessa häivähtää pelko.

-Muako se pelkää?

Mua ahdistaa. Ahdistaa ja vituttaa.

-Mitähän se ajattelee just nyt. Mitä se näkee edessään kun se katsoo mua.

Miks se kattoo mua noin, ku jotain murhaajaa?

Muakin alkaa pelottaa.

-Pitäiskö mun sanoo jotain?

-Odottaako se mun sanovan jotain?

Mä haluun sanoo jotain.

Mä yritän, mut jostain syystä mun sanat juuttuu kurkkuun.

Olo on sama kuin juuri ennen itkua.

Miksiköhän mä en meinaa saada ittestäni mitään ulos.

Lopulta mä saan sanottua yhden sanan.

"Sori"

Nyyhkytys tihenee ja muuttuu lopulta itkuksi.

Voi, kuinka kauniilta tyttö näyttää, itkiessäänkin.

Sen pienet sirot kasvot ovat kuin enkelin. Se katsoo mua silmät sinisinä, kirkkaina ja suurina.

Miten mä muka en ennen oo huomannu sen silmien loistoa? Yhtäkkiä mun mieleni valtaa lämpö.

Mä huokaan syvään ja hymyilen hieman. Voi pientä, nyt se sitten makaa tuossa kylmässä hangessa.

Eikö sillä oo kylmä, mä mietin.

Sen hiukset on valahtanu silmille.

Tekis mieli pyyhkästä hiuskiehkura pois. Uskallankohan mä?

Varmastihan se häiritsee näkyvyyttä ja kutittelee silmää. Päätän uskaltaa.

Mä ojennan käteni yrittäen kalastaa hiukset käteeni.

Yhtäkkiä tyttö säpsähtää. Pelko hänen silmistään on muuttunut kauhuksi.

Mäkin säikähdän. Mitä se pelkää?

Muako?

Ei, ei kai – Mitä syytä tytöllä on muka pelätä mua.

Eihän tässä tilanteessa kai pitäs olla mitään uhkaavaa.

Mieleen kyllä muistuu lyönti joka alkoi olkapäästä pienenä hentona läpsäytyksenä poskelle mutta joka lopulta muuttui nyrkiniskuksi suunpieleen. vahinkohan se oli, kai hän nyt sen tietää?

No ei kai sitten.

V ielä hetki sittenhän tyttö oli nauraen sanonut mua sen pikku nallekarhuksi.

Oonko mä nyt muuttunut sen silmissä nallekarhusta jättimäiseksi uhkaavaksi pedoksi? Millon mä muka muutuin nallesta karjuvaksi harmaakarhuksi?

Yhden pienen erehdyksenkö takia mut nyt on tuomittu.

Ja sitä paitsi, tyttöhän se mua oli pettäny, muahan tässä on satutettu, mähän tässä se uhri oon, ei SE! MUN pitäis olla nyt tossa hangella nyyhkyttämässä, ei SEN. Kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen mulle sanotaan, et \"mulla on hei ollu kuukauden toinen\". Mitä vittua mun sit oli pitäny tehdä?

SEHÄN SIIS löi mua, eikä toisinpäin.

-Mikä oikeus sillä nyt on siis tuomita mut?

Mä en ymmärrä, jokin tässä kuviossa ei mee ihan oikein.

Mä tuijotan edelleen hangella makaavaa tyttöä, ja se tuijottaa mua.

Miks se tuijottaa mua noin epäuskosena?

Miks se kattoo mua ku jotain murhaajaa?

Millä vitun oikeudella se kattoo mua noin?!!

Mä tunnen raivon kasvavan sisälläni.

Varmasti tyttökin on sen jo huomannut.

"Nyt puhutaan hei", mä yritän. Tyttö ei kuuntele.

Hän on hiljaa ja pitelee verta vuotavaa suunpieltään.

Katsoo alaspäin.

Jos hän nyt lähtisi pois hän pitäisi mua ikuisesti väkivaltaisena hirviönä ja sitähän mä en missään

tapauksessa todellakaan oo. Tilanne pitää äkkiä korjata jotenkin.

Mähän oon meistä kahdesta se herkkä ja runollinen… ja aina ennenhän se on mua kyllä ymmärt–

Mun ajatukseni katkeaa.

Tyttö on päässyt jaloilleen, sehän yrittää kääntyä, lähteä pois. Mä hätäännyn. Mä todella hätäännyn!

Se on kyllä jännä miten ihminen reagoi paniikkitilanteessa, sillä hetken päästä mä nään käteni riuhtaisevan selinpäin kääntyneen tytön takaisin maahan. Helvetin käsi.

Miks ei se enää tottele mua.

"anna mä selitän", mä yritän.

"mä vaan vähän hei ylireagoin."

Enkö mä todellakaan muka keksiny mitään muuta ku vanhoja käytettyjä kliseitä.

Ensimmäisen kerran hetkeen tyttö nostaa päänsä, ja katsoo mua syvälle silmiin.

Sen katse huokuu kylmää lämpöä. Tiedäthän, vähänkuin kun hyvästelet ihmistä joka on sulle rakas ja josta tiedät ettet nää häntä enää koskaan.

Mun ajatukset kiertää rataa, mä yritän ymmärtää mitä tyttö tekee.

-Mitä se tekee??

Yrittääkö se muka hyvästellä mua?

Ei, eihän se voi mua jättää, ei mua oo koskaan jätetty!

Kyllähän mä nyt tiedän että väkivalta on just se ominaisuus jota se ihmisessä halveksii, kyllä mä sen tiedän ja kyllähän sekin tietää että mä tiedän. Koska samaa mieltähän mäkin oon. Asia on sii kummankin osalta kunnossa, vai?

No ei kai sitten, ei näköjään.

"Älä tee mulle tätä", mä yritän.

Miten ihminen voi muuttua mun silmissäni hetkessä ensin enkelistä huoraksi, sitten taas enkeliksi (tosin olosuhteiden pakosta haavoitetuksi enkeliksi), jonka jälkeen taas arvottomaksi ja sen jälkeenkö mä taas rakastan?

Oonko mä muka todellakin näin ailahtelevainen.

Olis vaan onnellinen et mä oon valmis antamaan anteeks.

–Ääh, menköön, en mä sitä kaipaa.

Tyttö katsoo mua edelleen. Tällä kertaa silmissään vain sääliä.

Hän hipaisee mun poskea, mä käännän katseeni pois. En mä halua tuntea näin, mä haluan olla vihanen, vihassa mä oon vahva. Mä haluan olla vahva ja vihainen.

Ja niinhän mä vittu oonkin.

Käsi irtautuu mun iholta.

Mä en nosta enää katsettani.

Mä puristan silmäni kiinni, en mä kuitenkaan itke.

Mä puristan niin että se sattuu.

Kohta se on ohi.

Mä en kestä hyvästejä, en oo koskaan kestäny.

-Meniköhän se jo?

-Oonko mä nyt yksin?

-Uskallankohan mä katsoa?

Raotan hiljaa silmiäni ja näen tytön kävelevän jo kaukana perse heiluen poispäin, varmaankin matkalla taksiasemalle. On se varmaan niin vitun ylpee itstään. Huokaisen helpottuneena.

-Menköön. En mä sitä jää kaipaamaan. Tuleehan niitä aina uusia, mä yritän ajatella ja naurahdan itsekseni.

Katselen ympärilleni. Puisto on autio. Vain Upi keräilee kaukana pulloja kärryihinsä, ja herra Wahrenin patsas hymyilee ylimielisesti.

Ontto hiljaisuus täyttää mut.

-Mä oon yksin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Ikäväksikö tätä kutsutaan, Vaiko häpeäksi, en osaa oikein päättää.

Voiman tunteesta ja itsevarmuudesta ei oo enää mitään jäljellä.

Oikeastaan mitään ei oo enää jäljellä.

Vain tyhjyys ja hiljaisuus, vain verta hangella, ja alkava krapula.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä kaipaan.

Hiljaisuudessa etsin kännykän käteeni, kyyneleet silmissä mä näppäilen ruudulle

Luettelo, poista, Hanna –

Fiktiivinen tarina. Tässä on kyllä paljon yhtymäkohtia todellisuuteen ja muutenkin omia ajatuksia. Koko tarinahan kertoo siitä, mitä olisi tapahtunut jos en olisikaan pystynyt hillitsemään itseäni. Jos olisinkin lyönyt.

Valium