Kesäpäivän unelma
Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta linnanpihalle, missä prinsessa Isadora kuljeskeli elokuisessa ruusupuutarhassa. Puutarhurin suurin taidonnäyte oli ollut pitää puutarhan muurille levittäytynyt köynnösruusu kukkivana näinkin myöhään alkusyksylle. Suuret tummanpunaiset kukat levittivät huumaavan tuoksunsa mukana myönteisiä ajatuksia nuoren naimaikäisen prinsessan mieleen. Hän oli pyytänyt harkinta-aikaa häntä muutamaa vuotta vanhemman nuoren herra Jamesin esitettyä kosintansa päivä sitten. Mielessään Isadora tiesi ettei hänen mielipiteellään ollut vaikutusta naimakauppaan, mutta hän halusi silti, vaikkakin vain muodon vuoksi, ajatella asiaa ennen kuin toisi julki myönteisen vastauksensa.
Prinsessa käveli hitaasti ihaillen suljetun puutarhan ihmeitä. Kahden kivetyn polun risteyksessä solisi marmorikivinen suihkulähde, jonka kaksi kivistä joutsenta sylkivät korkeita vesipylväitä ilmaan. Tietysti herra James olisi hyvä aviomies, olihan hän sentään yksi valtakunnan mahtavimmista herttuioista, vielä nuori, ja jopa suhteellisen komeakin. Isadoralta tuskin tulisi puuttumaan mitään herttuan vaimona, ja jos puuttuisi, hän voisi aina kääntyä vanhan isänsä, kuninkaan, tai sisariensa puoleen. Toki herra James oli hieman hajamielinen, eikä näyttänyt olevan erityisen kiinnostunut prinsessasta itsestään, mutta pitihän se hyväksyä yhtenä hänen ominaisuutenaan. Ei hän varmasti kovin töykeä voisi olla pahoinakaan päivinä.
Ajatustensa keskeltä Isadora kuuli äkkiä napsivaa ääntä polun viereisestä pensaikosta ja pysähtyi. Hänen tuijottaessaan tiheään ruusupensaaseen vieras ääni lakkasi, ja pensaasta astui polulle nuori mies. Prinsessa oli ällistynyt.
- Mitä ihmettä te tuon pensaan keskellä teitte, hyvä mies?
Nuorukainen, jolla oli yllään kuluneet, mutta hyvää kangasta olevat pellavahousut ja vaalea paita, sekä jaloissaan multaiset nahkatossut, tuijotti hetken prinsessaa silmiin, ja laski sitten nopeasti katseensa polun värikkääseen kivetykseen. Hän piilotteli selkänsä takana pientä kimppua helakanpunaisia ruusuja, ja suuria metallisia saksia, ja näytti hyvin vaivautuneelta.
- Minä, tuota… harvensin ruusupensasta, Teidän Korkeutenne.
- Kuka te oikein olette? En usko nähneeni teitä hovissa ennen.
Prinsessa yritti nähdä miehen alaspäin suuntautuneet kasvot tämän oljenvaaleiden pitkien hiusten läpi, mutta epäonnistui kun mies painui vielä enemmän kyyryyn, kuin odottaen selkäsaunaa.
- Minä olen yksi hovin puutarhurimestarin kisälleistä, Teidän Korkeutenne. Nimeni on Matt. Matt Olavinpoika.
Nuorukainen lisäsi hetken kuluttua:
- Ettehän rankaise minua, Teidän Korkeutenne, ettehän? En ole tehnyt mitään väärää!
Tumman pähkinänruskeat silmät kurkisitvat varovasti Isadoraa hiuspehkon alta, ja Isadora tunsi sydämensä sykähtävän. Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Ei hän ollut koskaan ajatellutkaan, että hovissa olisi puutarhuri, saati sitten kisällejä, hoitamassa kukkia ja pensaita. Nyt vasta hän ymmärsi, etteivät ne voineet olla näin huolitellun näköisiä itsestään. Prinsessa punastui hieman ajattelemattomuuttaan, mutta siirsi nopeasti ajatuksensa tähän nuorukaiseen, ja punastui vielä enemmän. Miten mies, häntä itseään vanhempi, saattoi nöyristellä tuolla tavalla hänen edessään? Prinsessan ihmettelevät siniset silmät nauliintuivat kisällin anoviin tummiin.
- Ettehän, Teidän Korkeutenne?
Isadoran pään sisällä oli meneillään valtaisia taistelu, jonkalaisista hän oli ennen vain kuullut tarinoita. Hänen teki mieli olla tämän miehen lähellä, tuntea tämän vahvat auringon ruskettamat käsivarret ympärillään ja hengittää samaa ilma kuin mies… Yhtäkkiä hän ymmärsi. Hän oli rakastunut.
- En ymmärrä, miksi rankaisisin teitä siitä että teette työtänne.
Isadora väläytti vielä perään pienen epävarman hymyn, ja tunsi sydämensä hypähtävän onnesta, kun mies, Matt, hymyili ujosti takaisin. Nuoren prinsessan mielen läpi juoksi muutamassa hetkessä suuria ja nopeaan kiitäviä ajatuksia; mitä jos hänkin pitää minusta niin kuin minä hänestä? Jos kävelisimme yhdessä hetken, ja juttelisimme? Entä jos hän kosisi minua? Voisimme karata yhdessä, menisin mieluummin hänelle kuin herra Jamesille…
Rykäisy.
- Anteeksi? Teidän Korkeutenne? Saisinko poistua, minulla olisi hieman töitä tekemättä vielä…
Nuorukainen näytti taas vaivautuneelta, ja katseli levottomasti prinsessan olan yli polkua eteenpäin. Taas Isadora punastui, ja kirosi mielessään tätä tapaansa. Eihän hän voinut pidätellä miestä töistään, mutta ehkä he voisivat tavata myöhemmin uudestaan.
- Ai, anteeksi. Tietysti. En pidättele teitä kauempaa. Hyvää päivänjatkoa teille, Matt Olavinpoika, ja työn iloa.
Hän hymyili taas miehelle, ja melkein naurahti ääneen nähdessään miehen hämmästyneen katseen. Hän ei kai ollut tottunut siihen että ylhäiset neidot osoittivat hänelle huomiotaan, ja vielä kutsuivat nimeltä. Tämä ei saisi tulla hovin tietoon, muuten hänestä voitaisiin luulla kaikkea mahdotonta.
- Kaunista päivänjatkoa teille, Teidän Korkeutenne, ja toivottavasti viihdytte puutarhassa.
Nuorukainen kumarsi syvään, ja väläytti jo vähän rohkeamman hymyn pilke silmäkulmassa. Isadoralle tuli lämmin olo, ja hän kääntyi lähteäkseen, jottei hänen leveä hymynsä näkyisi.
Nahkatossujen nopea askellus kertoi prinsessalle, että mies oli lyhyen hetken jälkeen lähtenyt puolijuoksua polkua toiseen suuntaan.
Äkkiä Isadora pysähtyi. Tuntui siltä kuin kylmä kivinen koura olisi puristanut hänen sydäntään; hän oli unohtanut sopia miehen kanssa seuraavasta tapaamisesta. Hän kääntyi polulla, keräsi leveät helmansa, ja lähti juoksemaan korollisissa nahkakengissään suuntaan johon mies oli hävinnyt. Prinsessa hengästyi nopeasti kireään nyöritetyssä korsetissaan. Hän tunsi kuinka hänen kiharretut hiuksensa karkasivat huolella tehdystä kampauksesta, ja karanneet suortuvat valuivat hänen kasvojensa eteen. Hän saapui lyhyen matkan päähän paikasta jossa hän oli yllättänyt Mattin ruusupensaissa, ja kuuli ääniä. Isadora pysähtyi, oikoi nopeasti helmojaan ja työnsi hiukset korvien taakse. Ei hän sentään saisi ihan hirveältä näyttää, eikä hän voisi koskaan myöntää kenellekään, että oli juossut puutarhurin kisällin takia. Hän veti henkeä, ja käveli lähemmäksi.
Isadoran ja Mattin välissä oli vain muutama kymmenkunta askelta, kun prinsessa huomasi, ettei mies ollutkaan yksin.
- Voi kiitos! Ne ovat niin kauniita. Mutta ei sinun olisi tarvinnut. Mitä jos olisit jäänyt kiinni?
Hieman Isadoraa vanhempi nuori nainen, jonka tummat hiukset olivat sidotut niskaan vaalean pellavaliinan alle, piteli punaista ruusukimppua käsissään ja nuuhki kukkien vahvan aromikasta tuoksua. Matt seisoi aivan naisen vieressä, pidellen tämän haravaa toisessa kädessään, ja piti toista käsivartta naisen vyötäisillä.
- Mikään ei ole liian hyvää sinulle, kultaseni. Melkein jäinkin kiinni, ja luulin taas saavani selkääni kukkien varastamisesta. Ja arvaas kuka minut yllätti? Nuorin prinsessa! Hän oli kovin ihmeissään kun löysi minut kykkimästä ruusupuskasta, mutta sain hänet vakuutetuksi siitä että tein vain työtäni. Ei ole tytönhempukka kovin perillä asioista, ellei tiedä että pelkästään puutarhurimestarilla on lupa leikellä pensaista kukkia.
Kummatkin nauroivat prinsessan tietämättömyydelle, ja sitten mies kumartui suutelemaan tummatukkaista naistaan. Isadora kääntyi hiljaa takaisinpäin. Yksinäinen kyynel vieri hänen poskeaan alas, ja sai aikaan tumman läiskän puvun miehustassa. Hänen oli aika mennä ilmoittamaan suostumuksestaan herra Jamesin kosintaan.
Yleensä elämä ei toimi niin kuin haluaisi, ei edes prinsessalla.