Nimetön nro 1
Sotku. Siltä jälleen elämäni tuntui, vaikka päällisin puolin elämäni oli järjestyksessä. Kihlasormus kimmelsi nimettömässäni. Tuleva hääpäivä oli kirjoitettu suurin kirjaimin kalenteriin eteisen seinälle. Tarkalleen 9 kuukauden ja 18 päivän kuluttua minusta tulee Rouva.
… tai sitten ei. Menneisyys käveli minua vastaan; vaanien, kimppuuni hyökäten sekä henkeni salvaten. Sillä hetkellä vierelläni ei ollut ketään, kehen turvautua tai keltä pyytää apua. Sellainen ritari on tämä sulhaseni. Hänelle näytti olevan tärkeämpää tutustua sekä tulla kaikkien pintaliito-vieraiden kanssa toimeen kuin se, miltä minulta näissä "takaisin menneisyyteen"-juhlissa tuntui.
Hymyilin. Hänelle. Kyllä. Hymyilin. Hän, kuka kymmenen vuotta sitten oli päättänyt, ettei minulla ollut sinä yönä mahdollisuutta valita. Ja hänelle minä väläytin kohteliaimman hymyni, vain peittääkseni heikkouteni. Hänen silmänsä näyttivät ensin epäuskoisilta, sitten hieman säikähtäneiltä ja lopuksi katuvilta. Siinä me olimme kasvokkain, eikä kummallakaan ollut tilaisuutta poistua paikalta. Koko loppu illan hän kiersi minua kuin kissa kuumaa kattilaa, ehkä varmistaakseen, etten sanoisi hänestä sanaakaan muille.
Uskokaa tai älkää, en saanutkaan sanottuani kellekään. En edes omalle poikaystävälleni yhteisen kotimme turvassa. Poikaystäväni olisi halunnut levätä kanssani sohvalla elokuvia katsellen, mutta minä tunsin itseni jälleen niin nuoreksi – niin viattomaksi – niin turvattomaksi.
Pakenin vessan hämäryyteen vedoten huonoon olooni. Olin siellä niin kauan, kunnes kuulin poikaystäväni menevän nukkumaan. Sitten hiippailin salaa pihalle, mukanani vain askillinen tupakkaa sekä puhelin. En vain tiennyt kehen ottaa yhteyttä juuri nyt.
Kävelin. Selvitin ajatuksiani. Tuuletin mietteitäni. Kuljin kuin höyryjuna; tappavan tasaista, mutta silti kiivasta vauhtia. Oksennus tuntui kurkussani ja koko ajan elin kymmenen vuoden takaisia hetkiä uudelleen.
Tunsin hänen kätensä lämpöisinä kylmällä ihollani. Olin juuri nukahtamaisillani hänen kainaloonsa, suojaisaan ja lämpimään, kunnes tunsin hänen kiskovan vaatteet päältäni. Avasin silmäni, mutta huone oli pilkkopimeä. En uskaltanut sanoa sanaakaan ääneen, pidätin jopa hengitystäni. Yritin saada itseni mahdollisimman vaikeaan asentoon, mutta minua vahvemmat kädet käänsivät minut takaisin mahalleni kerta toisensa jälkeen. Valo syttyi jonnekin yläpuolelleni, mutta sillä hetkellä olin liian kauhuissani avatakseni silmäni. Tunsin raskaan hengityksen kaulallani, kielenkärjen korvallani ja hätäisen suudelman poskellani. Seuraavaksi tunsin, kuinka kädet vaelsivat alapäähäni. Tunkeutuen kovakouraisesti muutamia kertoja sisään ja ulos. Tunsin raskaan painon jaloillani ja selkäni päällä, kun hän kiipesi ylleni, ohjasi itsensä sisääni ja Käytti minua; niin kuin vain Mies voi Naistaan käyttää. Olisin itkenyt, jos olisin pystynyt. Olisin puhunut, jos olisit kuunnellut. Olisinpa edes avannut silmäni, mutta en voinut – en uskaltanut. En tuntenut itseäni enää kehossani, vaan leijun jossain katon rajassa. Yritin pidättää hengitystä niin kauan, etten olisi enää laskeutunut sieltä alas. En tuntenut enää omistavani edes omaa ruumistani, enkä mitään, mikä minulle oli tarkoitettu. Sinä veit minulta vapauden Valita.
Elin näitä hetkiä uudelleen ja uudelleen. Samalla mietin, mitä nyt tekisin, jos minulla olisi mahdollisuus valita toisin. Tunsin itseni jälleen 14-vuotiaaksi, viattomaksi ja turvattomaksi – mutta eihän käytetty voisi enää koskaan olla kenellekään Viaton.
Kunpa minulla nyt olisi kyky avata silmäni, enkä vain ummistaisi niitä tiukemmin kiinni. Kunpa olisinkin paljastanut sinut siellä juhlissa kaikille. Paljastanut sinun varjelluimman salaisuutesi! Teot eivät vanhene, etkä sinä varmastikaan ole sitä muille saanut kerrottua.
Tunnen itseni edelleen, näiden vuosien jälkeenkin, käytetyksi ja heikoksi. Olen jollain tavalla antanut sinun ohjailla elämääni; valintojani sekä niitä asioita, joita en ole valinnut. Älä silti imartele itseäsi! Ei minun elämäni nykyinen suunta vain sinusta johdu. Olen oppinut, monen kantapään kautta, elämään omaa elämääni haavoineni ja arpineni. Anteeksi olen pystynyt antamaan, mutta unohtamaan en milloinkaan.
Uteliaisuus. Joskus uteliaisuuteni pelottaa minua. Haluan tietää, kuinka sinä olet voinut jatkaa elämääsi! Kuinka sinut edelleen hyväksytään sinun maailmaasi. Ja kuinka sinä pystyt katsomaan itseäsi peiliin.
Minä en ole helpolla mihinkään pystynyt. Sinä rikoit minut niin monella eri tavalla sinä yönä, että parantuminen on ollut hidasta – liki mahdotonta. Näen itseni käytettynä naisena peilinpinnalla. Enkä minä ole saanut kaipaamani hyväksyntää heiltä, keiltä sitä aikoinaan eniten janosin. Eikä minulle todellakaan ole ollut helppoa luottaa muihin, rakentaa suhteita; puhumaan menneistä samalla suunnitellen tulevaisuutta.
Kaikista suurin lukko on kuitenkin minun päässäni. En ole kaikessa pystynyt kehittymään 14-vuotiaasta eteenpäin. Olen jäänyt tallaamaan samoja polkuja, sen hetkisiä valintoja.
Olen kuitenkin väsynyt taistelemaan yksin näitä hirviöitä vastaan. Olen väsynyt punomaan kostoni seittejä – kantamaan vihaani. Olen väsynyt näkemään itseni syylliseksi koko tapahtumasarjan alkuun. Olen väsynyt etsimään niitä asioita, joita j-ä-l-k-e-e-n-p-ä-i-n olen oppinut.
Kymmenen vuotta sitten minun ystäväpiirini muuttui tutuista ja tavallisista "nuoriin kapinallisiin". En koskaan hyväksynyt heidän elämänarvoja, mutta kirottu Uteliaisuuteni voitti! Halusin kokeilla elää elämää, jollaista minun ei koskaan kuulunut elää. Elämästäni katosivat kaikki terveet ihmissuhteet, tilalle tuli tiivis joukko, jonka elämän janoa sammuttivat alkoholi, tupakka ja seksi. Mutta en siltikään, kaiken sen koettuani, kuulunut heihin! Olin liian lapsellinen, en osannut seksistä mitään. Enkä ymmärtänyt, ettei pojat halunneet seurustelukumppania vaan yhden yön tarjoajia. Minä en tuntenut itseäni millään tavalla valmiiksi siihen elämään. "Paras" kaverini ei vastannut minun odotuksia parhaasta. Hän piti kaatopäiväkirjaa, sekä mietti, mitä juoda seuraavana viikonloppuna seuraavissa juhlissa. Minä olisin halunnut kuuntelijan, keskustelijan… Siitä alkoi elämäni Ne hetket, jolloin ei saanut puhua liikaa, eikä häiritä "parasta" kaveriaan, mutta olla aina valmis, kun pojat haluaa.
Kuljin liian syviin vesiin, liian nopeasti. Eikä kukaan yrittänyt minua sieltä pelastaa. Lähellä olleet luulivat minun elävän parasta aikaani, vailla huolia! Ja ne kaverit halusivat minun jatkavan elämääni heidän sanelunsa tahtiin. Mutta minussa on edelleen jotain sellaista, mitä moni ei ole huomannut: minulla on oma ja vahva tahto! Kaikkien niiden kertojen jälkeen, kun annoin muiden käyttää itseäni, en halunnut mitään niin paljon kuin paeta niitä ihmisiä. Samalla pelkäsin – samalla tunsin itseni olevan ENSIMMÄISTÄ kertaa Vapaa valitsemaan. Siitä hetkestä alkoi minun paraneminen, minun Taisteluni… Ja sen taistelun teki tyhjäksi vain sinun näkeminen! Mikään sitä ennen ei ole saanut minua tuntemaan niin hävinneeksi. Mutta on minulla silti yksi vahvuus muihin verrattuna: vain Minä tiedän totuuden omasta elämästäni.
Toivon vain, että huomenna minun poikaystävä ei näe minua pelkkänä uhrina vaan kauniina taistelijana.
Niin että kiitti vaan. Mutta edelleen vain minä tiedän totuuden omasta elämästäni, se on minun heikkouteni sekä vahvuuteni.