Runo 3

He valehtelivat minulle lauseella
           ’Me tarvitsemme sinua’.
   Annoin heidän tulla 
             matalaan majapaikkaani
        apuani noutamaan.
He sammuttivat elämänjanoni,
               kuivattivat varteni verestä,
            hukuttivat sieluni kiviin ja
          sydämeeni he antoivat ikuisen
                tuulen ja tuiskun.
He käyttivät minua kuin 
               halpaa huoraa,
         koska en vaatinut mitään vastalahjaksi.
He puhuivat minulle 
             kauniita valheita vakavilla kasvoilla.
       En edes uskonut heidän olevan niin taitavia.

       Kun vihdoin sain itseni takaisin
                                Elävien kirjoihin
          tulitte te, 
                    ketkä viettelitte minua lausumalla
               ’Sinä tarvitset meitä ja
                           meidän oljenkorsiamme’.
 Te ette vaatineet mitään,
       mutta kun aloin näyttämään haluttomalta yhteistyöhön, 
    te vainositte jokaista liikettäni,
                       halusitte kaiken
                      - ettekä yhtään mitään!
  Ajoitte mieleni hulluksi 
                  niin taitavasti, 
            etten edes tajunnut syyttää siitä teitä.
Lupasitte paremman huomenen,
                parempaa parhaalle.
           Voi kuinka häpeän itseäni,
              kuinka saatoinkaan uskoa 
             teidän likaisia valheita,
                 joiden punomaan verkkoon 
                tipahdin kuin Liisa kaninkoloon.

Kun olin saanut itseni kylmäksi 
                    ja hulluksi,
                              tulit Sinä.
           Sinä, 
              kuka et antanut minulle mitään,
                        et vaatinut minulta enempää kuin olin kykenevä antamaan.
      Minun ei tarvinnut enää selittää,
        sain maata rinnallasi hiljaa.
  Sain parantaa omaa oloani
         pesemällä sieluni verelläsi.
                       Sain itseni puhtaaksi menneisyyden haamuista,
                                          teit minusta ehjän
                                                 ja meistä tuli oma kokonaisuus.
               Mikään ei enää satuttanut minua,
                   eikä kukaan voinut enää valehdella minulle,
                                      sillä sinusta tuli minun silmäni,
                               jotka pystyivät polttamaan valheiden
                                                             verkot.

         Kauan olemme kulkeneet rinnakkain;
                                         Sinä ja Minä.
              Olemme saaneet paikata vanhat 
                           vuotavat haavat
                          vahvoilla langoilla.
             Olemme pystyneet katsomaan tulevaisuuteen,
                     Olemme halunneet jakaa 
                               tämän kaiken.

 Poltan sydämeni sieluusi, 
         jotta mikään myrsky ei voisi
           meitä erottaa.
 Sidon itseni rakkauden köysillä 
   varrellesi,
             jotta kukaan ei voisi 
              meitä enää kaataa.
                   
                                Olen yrittänyt antaa rakkaudelleni
                                       oikeat mittasuhteet,
                                       mutta olen epäonnistunut.
                                  Kuinka koskaan voisin hyvittää Sinulle
                                            kaiken sen,
                                          mitä olet vuokseni tehnyt?

Mitenhän tämänkin selittäisi. Minun Rakkaudelle, kiitokseksi siitä, että kiskoi minut aikoinaan kuiville. Tämä on aikoinaan (vuonna 2002) kirjoitettu aikamoisessa tunnemyräkässä. Hieman parantelin sitä tässä samalla.

zaca