Kuvajainen

Aurinko kiipesi hiljalleen ylöspäin taivaan suuria tikapuita pitkin. Vielä yöllä pitkin taivaankantta vaeltaneet pilvilaumat väistyivät tuon kirkkaan vaeltajan tieltä. Maailma täyttyi taas elämän äänistä, kaikki Tirianin maan suuret aarniometsät ja pikkuiset pensaikot heräsivät horroksestaan ja antoivat lehdenversoilleen luvan aloittaa kasvun. Pienet varvut nostivat arkoina päitään, mutta rohkaistuivat nähdessään kuinka auringon valo leikitteli puiden sokkeloisissa juuristoissa. Valtavat muuttolintujen parvet peittivät taivaan viileän sinen alleen ja herättivät suloisella laulullaan maailman huomaamaan, että routa, joka vielä hetki sitten lytisti pienet kasvit maata vasten ja pakotti kaikki pikku mönkiäiset maan alle, oli poissa. Aurinko oli vihdoin tullut takaisin ja tuonut kevään tullessaan.

Kaukana pohjoisessa elämä vielä totutteli valoon. Sehän oli vasta äsken vapautunut lumen ja pakkasen kahleista. Pienet olennot kaivautuivat ulos maanalaisista luolistaan ja kevään ensimmäiset leskenlehdet avasivat arastellen nuppunsa. Ilma oli seesteinen, tuuli tyytyi puhaltelemaan lempeästi, vaikkakin silloin tällöin pieni ilkeä puhuri karkasi emotuulen huomasta ja vilisti maata pitkin saaden viimesyksyiset lehdet tanssimaan villisti.

Pieni lintu istuskeli suuren koivun alimmalla oksalla ja katseli lehtien villiä tanssia pienillä mustilla silmillään. Puu kasvoi kapean vanhan hiekkatien reunamalla, jota ei oltu käytetty vuosiin, tie oli kivinen ja muhkurainen, täysin käyttökelvoton. Sen ympärillä avautui villiintynyt metsä, jonka aluskasvillisuus oli tiheää, pitkävartista ruohoa. Ruohonkorret levittelivät itseään puolelta toiselle ja valtasivat hetki hetkeltä enemmän elintilaa itselleen, tukahduttaen alleen kevään ensimmäiset kukkaset. Aurinko oli ehtinyt jo taivaankannelle ja se porotti tavallista kuumemmin saaden hennot ruohonkorret käpristymään kokoon.

Tuo pieni lintu oli tarkkaillut alapuolellaan avautuvaa näkymää jo tovin. Maisema oli lähestulkoon samanlainen kuin tavallisesti, suuri, silmänkantamattomiin jatkuva villiintynyt metsä vanhan muhkuraisen hiekkatien ympärillä. Mutta tänään siinä oli jotain erilaista, sillä tuolla tavallisesti autiolla hiekkatiellä makasi nuoren ihmispojan ruumis.

Lintu pyöritteli untuvaista päätään ja katseli tuota maassa makaavaa olentoa. Poika makasi suuressa, vaunujen pyörien jättämässä urassa kasvot kivistä maata vasten. Hän makasi siinä liikkumattomana, yllään ainoastaan kuluneet, vaaleat, yltä päältä ravanpeitossa olevat polvipituiset housut. Pikku lintu oli jostain syystä kovin kiinnostunut tuosta muukalaisesta. Se levitteli pieniä siipiään, pörhisteli höyheniään ja piti kummallista piipittävää ääntä. Sitten se levitti siipensä ja antoi ilmavirran tarttua niihin. Lintu kierteli pojan ruumiin ympärillä kuin korppikotka konsanaan, se yritti näyttä uhkaavalta. Hetken ilmassa kaarreltuaan se sulki siipensä ja antoi pienen tuulenvireen johdattaa itsensä maahan. Lintu tepasteli edes takaisin pojan ympärillä ja nokki tämän paljaita jalkoja. Aivan kuin se olisi halunnut näyttää oman vaarallisuutensa. Huomattuaan, että tuosta kummallisesta muukalaisesta ei ollut sille vastusta lintu hypähti kuin voitonmerkiksi ilmaan, laskeutui pojan päälaelle ja teki tarpeensa siihen. Silloin tuo maassa makaava ruumis liikahti.

Pikku lintu säpsähti ja katosi nopeasti jonnekin puiden korkeisiin latvustoihin. Nuori poika käänsi kasvonsa pois maan pinnasta ja yski pois suussaan olevan hiekan. Hän makasi yhä pyörien urassa liikkumattomana ja tunsi ruumiissaan ylitsepääsemättömän voimattomuuden. Aivan kuin joku olisi ajanut hänen ylitseen suurimmilla mahdollisilla kärryillä, siltä hänestä tuntui. Päätä jomotti ja hengittäminen pisti jonnekin rinnassa, kädet ja jalat olivat täynnä pitkittäisiä avohaavoja, jotka nyt olivat täyttyneet hiekanmuruista ja mudasta. Kipu niissä oli sietämättömän pistävä. Poika ei ymmärtänyt tästä maailmasta mitään, kaikki vain pyöri hänen mielessään ja mitä enemmän hän yritti ajatella sitä enemmän hän meni sekaisin. Kipu turrutti muut aistit ja sekoitti hänen ajatuksensa täydellisesti.

Poika kierähti selälleen maassa ja tunsi kuinka hänen kylkeensä pisti, suuri kivenmöhkäle painoi hänen selkänsä alla. Hän ei vieläkään avannut silmiään, ne tuntuivat olevan täynnä tomua ja hiekkaa. Hetken aikaa hän vain kuunteli, maailma oli hiljainen. Metsä suhisi hiljalleen tuulen tanssittaessa puita, jostain kuului aina silloin tällöin lintujen laulua ja heinäsirkat pitivät konserttiaan läheisessä ruohikossa. Mutta muuten oli aivan hiljaista, ei askelia, ei puhetta.

Poika raotti varovasti silmäluomiaan, auringon kirkas keskipäivän valo sokaisi hänet hetkeksi. Hän näki edessään vain sumua ja omituisia kuvioita, niistä ei saanut selvää. Vähitellen hänen näkökenttänsä terävöityi ja poika näki yläpuolellaan kuinka korkeiden puiden latvukset piirtyivät selvinä taivaan sineä vasten. Näky salpasi häneltä hengen, taivas oli niin kirkas ja puhtaan sininen ja auringon valo lankesi niin kauniisti puiden ylle heittäen niiden uljaat varjot maahan hänen seurakseen.

Poika hengitti raskaasti, hänen sydämensä tuntui takovan kurkussa asti. Hän nousi vaivalloisesti istumaan käsiensä varaan. Tuntui kuin koko maailma olisi huojunut hänen allaan.

Hän katseli ympärilleen, joka puolella metsä jatkui silmänkantamattomiin ja tie, jolla hän istui katosi kiemurrellen jonnekin metsän sydämeen. Kipu hänen päässään yltyi. Poika nousi huojuen pystyyn, jalat meinasivat antaa periksi, mutta hän piti itsensä kaikin voimin tasapainossa. Nyt hän näki kunnolla ympärilleen. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta olinpaikastaan, metsä näytti autiolta. Tuskin ketään elävää olentoa, pikkulintuja ja muita mönkiäisiä lukuun ottamatta, asui lähimaillakaan. Kuinka hän oli tänne joutunut? Poika katseli joka suuntaan ympärilleen, mutta joka ilmansuunnassa kohtasi sama lohduton näkymä. Ei kai auttanut muuta kuin lähteä kulkemaan tietä pitkin, mutta jostain syystä se ei tuntunut hänestä hyvältä idealta. Silloin jostain läheltä kantautui hänen korviinsa suloinen ja kaivattu ääni, vilpoisen veden ihana juoksu.

Poika kääntyi kannoillaan ja lähti tarpomaan keskelle metsää, ruohonkorret viilsivät ilkeästi hänen jo valmiiksi kipeitä jalkojaan. Veden ääni kuului kovempaa, se oli lähellä, siellä oli oltava pieni puro. Poika joutui nostamaan jalkojaan yhä korkeammalla villiintyneen ruohon käydessä yhä pidemmäksi, kipu tuntui taas hänen jäsenissään, mutta hän ei pysähtynyt. Ruoho alkoi vähitellen harventua ja hänen edessään kohosi muutama suuri koivu. Hän pystyi jo tuntemaan vilvoittavan veden parantavan voiman . Poika pysähtyi, hän oli saapunut leveän joen rantaan. Joki virtasi hiljalleen eteenpäin ja huuhtoi silloin tällöin suuria kivenmurikoita, jotka uskalsivat pistää päänsä lempeästi syleilevän veden yläpuolelle. Joen kirkas vesi kimalsi kutsuvasti iltapäivän auringon valossa, se virtasi jonnekin kaukaisuuteen kadoten mutkitellen suuren metsän siimekseen. Poika istahti joen rantaan ja upotti kipeät ja vertavuotavat jalkansa veden viileään syliin. Hän tunsi kuinka uusi voima virtasi hänen ruumiiseensa, kivut tuntuivat vähitellen kaikkoavan. Hän kumartui vedenpinnan yläpuolella ja pesi kasvonsa, aivan kuin tuo joen vesi omaisi jotain suurempia voimia.

Poika laski kädet syliinsä ja katseli niitä, ne olivat veren ja mudan värittämät. Hänen kätensä juovat olivat imeneet itseensä mutaa ja hiekkaa, muuttaen ne kummallisen raidallisiksi. Poika ei tunnistanut niitä enää omikseen. Hän antoi katseensa hyväillä veden lempeästi väreilevää pintaa. Hänen ympärillään avautuvan metsän puiden taivasta tavoittelevat latvukset heijastuivat selvinä pieniin laineisiin. Pojan katse kulki pitkin joen pintaa pysähtyen lopulta tuijottamaan silmästä silmään nuorta poikaa, jonka kapeiden kasvojen ilme seikkaili jossain hämmästyksen ja järkytyksen rajamailla. Hän tuijotti suoraan noihin kastanjanruskeisiin silmiin, joiden katse oli epäluuloinen. Poika tarkasteli noiden kasvojen korkeita poskipäitä, kummallisia tuhkanvaaleita helttamaisia hiuksia ja nuorta vaaleaa ihoa. Hän katseli järkyttyneenä omaa kuvajaistaan, mutta ei tunnistanut sitä omakseen.


         
         

Pitempiaikaisen projektin alku, joka tulee vielä toivonmukaan jatkumaan. Kyse on siis fantasiatarinasta.

Salina