Mikroskooppista unta
Eeva-Liisa Mannerin runokokoelma Tämä matka (1956) kätkee sisäänsä kuusi pienempää runosarjaa, joista erityisesti Kambri, sarja merestä ja eläimistä jäi kertalukemisen jälkeen vainoamaan alitajuntaani. Sarjan toinen runo Kuoret painoi mieleeni kenties lähtemättömän jäljen, jota koristaa ihmismielelle niin tyypillinen kaunis synkkyyden seppele.
Kuoret on mitaton runo, joka konkreettisesti tarkasteltuna näyttää lukijalle siivun maailmamme menneisyyttä, luoden mieleen maiseman mesotsooisen maailmankauden näkymistä. Mutta kaikki mitä runossa näkyy suodattuu runon puhujan ajatusten kautta ja tämä tuntuu katselevan maailmaa pikimustien epätoivon linssien läpi: "Venheiden ruumiita, eläinten purjeita, / trilobiitteja, kulkeutuneita luita, / pientä talletettua kuolemaa."
Koko runon tunnelma on jo ensimmäisestä säkeestä alkaen toivoton ja lopullinen. Se on kuin hentoa harsoa, jonka hiukan villimpi emotuulen huomasta karannut pikku puhuri voisi repiä riekaleiksi.
Runon alussa lukija saattaa ajatella, että runo on vain matka esihistorialliseen aikakauteen, jolloin ensimmäiset niveljalkaiset ja muut jo nyt evoluution tai sukupuuton jyräämiksi joutuneet lajit tallustivat nuoren maailmamme pinnalla. Mutta kun runo rullaa eteenpäin lukija kohtaa runon puhujan ajatuksen, joka selvästi erottuu kuvailemaan tyytyvästä alusta. Puhuja sanoo kuinka lähellä ovat menneet ajat ja kuinka kaukana tämä hetki, joka kurkottaa alas mesotsooisiin uniin. Nuo muutamat säkeet tuntuvat muuttavan koko runon suunnan, antavan sille merkityksen. Millainen mahtaa olla olento, joka haluaa pois tästä hetkestä takaisin menneisyyteen, aikaan jolloin elämä todella syntyi?
Lukijan silmien vilistäessä eteenpäin kuva runon puhujasta syvenee ja runon nimi mainitaan ensimmäisen kerran. Jos Manner on antanut tälle runolle nimen hän luultavasti haluaa ohjata lukijan ajatuksia kiinnittymään tuohon monikolliseen pikku sanaan käyttäen sitä nimimotiivina. Jos ajattelee mitä ovat kuoret tulee mieleen suoja, joissain tapauksissa myös koti, mutta kuitenkin jokin turvapaikka, jonka hentojen seinien sisälle eivät maailman pahat henkäykset ylety. Runo kertoo kuinka kuoret ovat hyljätyt, niiden suojissa siis oli jotain, jonka runonpuhuja on nyt menettänyt.
Nimimotiivin lisäksi runo nostaa tiettyjä kohtia esille käyttäen visuaalista rytmiä. Jo runon ensimmäinen säe: "Ei hengitystä", piirtää lukijan mieleen hiljaisen maiseman, jossa edes hengitys ei rahise, maailma on kuollut. Silmä kiinnittää huomion myös poikkeavaan säerakenteeseen:
"Venheiden ruumiita, eläinten purjeita, trilobiitteja, kulkeutuneita luita,"
Toisen säkeen paikka oikeammalla korostaa säkeiden viimeisiä sanoja ja tavuja ja ikään kuin rinnastaa ne toisiinsa. Runon keskivaiheilla taas on korostettu sanaa alkulinnut jättämällä se yksin omalla rivilleen. Se korostaa runon tunnelmaa kun ottaa huomioon seuraavan säkeen, jossa alkulintujen sanotaan ylösnousseen. Alkulinnut voisi ajatella linkkinä nykyhetken ja menneisyyden välillä ne ovat jotain tuttua ja vierasta, yhteys meidän ja hirmuliskojen välillä.
Runo käyttää visuaalisen rytmin kanssa myös toistoa tehokeinona. Sana pieni ja siihen rinnastettava sana mikroskooppisesti esiintyvät runossa useammankin kerran luoden runoon jotenkin hyvin hennon ja siron tunnelman, kuin se olisi herkkää lasia, joka voisi hajota jo henkäyksestä. Toinen toistuva sana on vene, joka kertautuu säkeissä: "Venheiden ruumiita, eläinten purjeita – eläimiä, jotka ovat veneitä, koralleja, jotka ovat aivoja", jotka tuntuvat rinnastavan sanat eläin ja vene tarkoittamaan samaa asiaa. Jos venettä ajattelee symbolisesti se tuo mieleen antiikin mytologian ja Kharonin, joka kuljetti kuolleita yli Styksin virran lautallaan. Voisiko veneen siis ajatella kuoleman symboliksi? Jos näin on se vain vahvistaa runon tunnelmaa ja korostaa kuoleman merkitystä. Runosta voi löytää myös muita kuolemaan viittaavia sanoja, kuten säkeissä: "Vain hiotut kivet / pitkin jäätikön reunaa – Ovat kivet yksinäiset", kivi herättää ajatuksen hautakivestä ja varsinkin hiottu korostaa sitä. Myös jäätä ja jäätikköä toistetaan muutaman kerran, tämä tuo runoon mukanaan kylmän tuulahduksen, kuin jään kosketuksen.
Koko ajan mukana kulkevana voisi pitää myös runossa kuuluvia ääniä ja äänettömyyttä. Runon alun hiljainen kuollut maisema muuttuu ajatusten kautta huutavien alkulintujen laumaan, jotka lentävät pitkin taivaan kuorta, kunnes äänimaisema vaihtuu taas hiljaisuuteen ja kylmyyteen. Viimeisessä säkeistössä mukaan tulee taas ääniä, mutta vain sanoina, maisema on hiljainen. Siellä lepää vain muisto järjestetyistä sävelistä ja vain tyhjät huoneet humisevat ilman mikroskooppista musiikkia.
Toisto näkyy voimakkaana koko runossa, mutta kenties selvimmin sen huomaa nimimotiivista, joka tuntuu runon lopussa saavan aivan uuden symbolisen merkityksen. Runon viimeisen säkeistön ensimmäiset säkeet: "Ainoat muistot / järjestetyistä sävelistä / ovat sirot kuoret, / simpukat saranoin murtunein -", rinnastavat sanat kuoret ja simpukat synonyymeiksi. Kuoret voivat tätä kautta saada myös symbolisen merkityksen simpukasta. Jo Botticellin maalatessa Venuksen syntymää simpukka on nähty naiseuden ja hedelmällisyyden symbolina ja runon puhujalla on vain tyhjät kuoret ilman sisältöä, ilman hedelmää, joka ennen oli.
Jos simpukan näkee symbolisena kuvana voisi sanoa runon puhujan menettäneen lapsensa, helmensä ja paenneen kauas menneisyyteen mesotsooiseen maailmaan. Mielenkiintoista on, että runon puhuja sanoo kambria kuolleeksi, hän kutsuu kuolleeksi aikaa jolloin elämä syntyi, mutta muut hänen mainitsemansa aikakaudet, siluri, trias, ja jura eivät ole kuolleita. Samalla puhujan kuvaillessa mesotsooista maailmaa: ”Kukkia jotka ovat eläimiä, tähtiä jotka ovat eläimiä, / eläimiä jotka ovat veneitä, koralleja jotka ovat aivoja”, hänen voisi nähdä kuvailevan evoluution kehitystä ja samalla ihmislapsen. Mutta seuraavat säkeet: ”Liituun huolekkaasti painettuja, / uneksien, mikroskooppisesti”, murskaavat kehityksen kenties viitaten runon tyylin sopien liitukauden sukupuuttoaaltoon, joka pyyhkäisi lähes kaiken elämän maapalloltamme, jättäen jälkeensä vain painaumat.
Runo mainitsee viimeisessä säkeistössään myös järjestetyt sävelet, joista ainoana muistona ovat sirot kuoret. Järjestetyt sävelet tuovat mukanaan mielikuvan jostain ainutlaatuisesta, jonka kaltaista ei voi olla eikä tulla, kenties ihmisestä? Toisen viittauksen ihmislapseen voisi nähdä koko runon viimeisissä säkeissä: "Poissa / on ryömivä lima ja henki."
Lima on inhimillistetty liikkumaan pienen lapsen tavoin ryömimällä ja kun sana poissa on asetettu omalle rivilleen yhdeksi säkeeksi se luo kuvan jostain lopullisesta. Se jokin on poissa, nyt ja ikuisesti eikä enää palaa ryömimään tämän maan kamaralle tässä eikä muussakaan ajassa.
Kokonaisuudessaan Mannerin runo tavoittaa minusta jotain siitä mitä on olla ihminen ja millaisia me olemme. Läpi miljoonien vuosien on kulkenut evoluutiomme, yli sukupuuttoaaltojen ja mesotsooisten unien, olemme suurella tuskalla ja vaivalla ja sattuman kautta nousseet maailman valtaistuimelle käskyttämään alamaisiamme ja mitä olemme saaneet? Emme pysty ymmärtämään, että kaikki ei ole ikuista, että me emme pitelekkään maailmaa verisissä kourissamme. Meille on annettu tunteet ja järki ja ne osoittautuvatkin kiroukseksi. Mutta lopulta me olemme kuin kaikki muutkin tämän luomakunnan tuotokset; me olemme pelkureita, sitä me pohjimmiltamme olemme. Kun nykyisyys läimäisee meitä kasvoihin juoksemme läpi aikojen menneisyyteen vain nähdäksemme siellä sen mitä pakenemme.
Kouluun kirjoitettu runoanalyysi, jota pidän suht onnistuneena.