Muuttolintu

Pengoin laukkuani hirveässä vimmassa, en ole voinut unohtaa sitä kouluun. Huoneeni lattia muistutti lähinnä kaatopaikkaa, lokit korvasi pienet banaani kärpäset, jotka risteilivät ilmassa. Kirjoja siellä ja täällä, rypistettyjä tiedotteita ja karkkipapereita petaamattomassa sängyssä, kohta menisi hermot! Yritin muistaa minne olin sen laittanut, ope oli antanut sen minulle ja käskenyt viemään Katrille sairaalaan niin kuin aina. Mutta tällä kertaa olin hukannut sen, kahden viime kuukauden koulutehtävät!

Pysähdyin hetkeksi ja yritin rauhoittua, hengitin sisään ja ulos ja pidin itseni tyynenä. Etsin sen myöhemmin, onhan minulla huomis iltaan aikaa.

Istahdin sängylle, kaatopaikkani suurimmalle jätevuorelle ja selailin sen päällä olevaa saastaa. Oli likaisia vaatteita, vanhoja lehtiä, palauttamattomia kirjaston kirjoja ja muuta mukavaa. Löysin myös yhden vanhan kuvan minusta ja Katrista.

Istuimme siinä meidän takapihan aidalla ja söimme jätskiä. Katri oli niin eri ihminen. En oikeen osaa ymmärtää kuinka ihminen voi muuttua niin paljon niin vähässä ajassa. Kuvassa Katrilla oli vielä hiukset, pitkät ja hulmuavat punertavan kiharat hiukset. Niistä hän oli aina ollut ylpeä, kunnes sädehoito vei ne mennessään.

Pelkät hiukset eivät olleet muuttaneet Katrin ulkonäköä, nykyään hänen kasvoillaan on jotain mitä en tunnista. Hänen silmänsä eivät loista niin kuin ennen ja iloisten hymykuoppien tilalle on tullut ammottavat kuopat. Voi kunpa asiat olisivat niin kuin ennen, käytäisiin yhdessä lenkillä rantatiellä ja mentäisiin pelaamaan tennistä, mutta asiat ovat nyt toisin, kaikki on erilaista.

En halunnut ajatella enempää, joten kaivoin vanhan lehden päiväpeitteeni alta, sain sen viime viikolla Katrilta. Plääh, että osaa olla tylsää, julkkisten kolmiodraamoja ja muita typeriä suhdesoppia. Kääntelin sivuja toisensa jälkeen ja lopulta vastaani tuli paperi, joka oli taiteltu siististi kerroksittain. Avasin sen ja tunnistin heti Katrin käsialan.
         
         

"En oikeastaan tiedä kelle tätä kirjettä kirjoitan, ehkä itelleni, jotta voisin ymmärtää paremmin. Mua jollain lailla pelottaa ja sitten taas ei. En tiiä mitä pelkään, sillä ei mua kuolema pelota, pikemminkin oon huolissani meijän porukoista. Musta tuntuu, et ne pelkää sitä enemmän kuin mä. Mitä jos ne ei selviä kun mua ei enää oo? Jos ne ei jaksa enää? Mut kohta mäkään en jaksa, aina kun näänkin jonkun niin niiden silmät on niin täynnä sääliä, että mua alkaa oksettaa. Jotenkin musta tuntuu että mä elän muita varten, siks että muut selviäis. Mähän tässä oon sairas, eikä ne. Mutta kuka itkee? En minä, vaan kaikki muut. Ihan oikeesti mä toivoisin osaavani lentää, mä voisin lentää pois aina kun tuntuu, että ei jaksa. Ja sitten kun kaikki ois taas hyvin niin mä tulisin takas. Kun mun elämässä ois talvi niin mä lentäisin kauas etelään.Mä voisin liitä taivaalla, eikä mun tarviis välittää paskaakaan muista, mun ei tarviis nähä muitten itkevän mun takia. Miks ne itkis jos ne uskois mun parantuvan? Jos joku joskus tän löytää niin paa kulkee viesti et mun hautajaisissa ei itketä, koska en mäkään itke, ei mua pelota. Joten miks tekään tuntisitte niin? Harmi, et mun aika loppuu kesken, oisin halunnu viel joskus oppii lentämään ja tekee vaikka mitä. Olisin halunnu kiertää maaiman, käydä Australiassa ja uida kuolleessa meressä. Mut aina ei saa mitä haluaa, vai? Eikös Forrest Gump sanonu, et "life is like a box of chokolate, you never know what you gonna get." No, tää mun suklaarasia vaan sattu olemaan pilaantunu."

Mä laskin kirjeen käsistäni ja pidättelin itkua.

Salina