Yksin

Katsoin vaaleita, tahriintuneita seiniä, joita sinitarroista jääneet läikät täplittivät. Katsoin rapattua kattoa, josta oli sieltä täältä tipahdellut murusia pois, ja rumaa vanhanaikaista lamppua, jonka ylle laskeutui koinsyömä sinipunainen huivi tarkoituksenaan pehmentää valaistusta. Katseeni siirtyi vanhaan, pölyiseen ryijyyn, jonka joku isoäidin isoäiti oli aikanaan kutonut – outoihin kukkia esittäviin koukeroihin ja hapsuihin, joiden kirkas punaisuus särki päätä.

Suljin silmäni polttavan kuumien luomieni kirvelystä huolimatta ja puristin niitä kiinni, kuin en enää koskaan haluaisi avata niitä näkemään tätä maailmaa. Maailmaa, josta olin kuullut aina puhuttavan kunnioittavaan sävyyn, mutta joka itse asiassa ei, ainakaan minulle, ollut muuta kuin vankila; vankila, jonka kaltereiden puristuksiin vielä tukehtuisin ja kuolisin.

Vankila, jossa ei kukaan vartija edes käynyt heittämässä syötävää kaltereiden välistä tai hakemassa minua lyhyelle kävelylle pihalle. Ei. Vain vankila, johon minut oli jätetty käpertymään kokoon ja kuihtumaan, lentämään tuulen mukana tyhjyyteen kuin kuollut lehti.

Keskellä korvissa jyskyttävää hiljaisuutta minä istuin, tuijotin samein silmin huoneen nurkkaan. Kurkkuni oli kuiva kuin hiekkapaperi, mutta en välittänyt siitä, koska tiesin, etten tulisi saamaan vettä – vesihän on yksi elämän edellytyksistä. Minun olisi vain parempi ajatella kohtaloani, miettiä päivät ja yöt, kiduttaa mieltäni niin kauan, että tulisin hulluksi – ehkä kuoleminen olisi silloin helpompaa.

Jostain, keskeltä täydellistä, rikkumatonta hiljaisuutta, kuului ääni - oliko se oma huokaukseni? Vai oliko se vain tuuli, jäinen, pureva tuuli, joka tuli poimimaan mukaansa käpristyneen, harmaanruskean lehden, joka vielä joskus oli ollut vastapuhjennut, pehmeä pinnaltaan kuin sametti, niin voimakkaan vihreä että aivan huokui elinvoimaa? Avasin silmäni ja tunsin, kuinka raskaaksi käynyt ruumiini jäi sälöilevälle, tummuneelle parketille, kun kärsinyt sieluni lähti kohisten kiitämään seinien läpi ja viimein kauniille, syvänsiniselle taivaalle, koko ajan ylöspäin kohoten.

Ehkä se vielä joku päivä parantuisi.

Dimlygwén