Rakkaus joka löytyi uudelleen

Aamunkoitto värjäsi taivaan punertavaksi, oranssiksi ja keltaiseksi niin ettei sinistä näkynyt juuri ollenkaan. Muutama tähti vielä yritti pilkottaa valon seasta, mutta ne hävisivät pian. Neidon rinnasta pääsi syvä ja surullinen huokaisu, kun hän viimein päästi irti rakastettunsa pitkästä syleilyhetkestä.

"Onko sinun pakko mennä?" neito kysyi ja katsoi rakastamaansa miestä kyynelten virratessa poskia pitkin.

"Sinähän tiedät sen jo itsekin, etten voi jäädä. Lait kieltävät sen."

"Minä reivin ne kääröt, jos se vain saisi sinut jäämään luokseni!" neito huudahti ja purskahti todella hillitsemättömään itkuun.

"Merid! Älä vuodata noita kyyneleitä", mies otti neidon uudelleen syleilyynsä. "Minä en kestä nähdä niitä", mies jatkoi itkuisella äänellä.

"Älä lähde. Minä kysyn isältä, jos hän voisi tehdä poikkeuksen." Merid kuiskasi.

"Ei. Vasta sitten kun sinä olet kuningatar, voit päättää valtakuntasi asioista täydellä vallalla. Nyt", mies irrottautui neidon tiukasta otteesta ja kiipesi ketterästi suuren mustan ratsunsa selkään, "jää hyvästi, rakkaani, kunnes jälleen tapaamme."

Mies käänsi hevosensa aamunkoittoa kohti ja ratsasti nopeaa laukkaa pois taakseen enää katsomatta. Merid katsoi itkuisena soturin perään ja yritti vielä huutaa miehen nimeä, mutta hänen huuliltaan pääsi vain hiljainen kuiskaus: "Zar" ja sitten hän vaipui polvilleen ja itki pitkän ajan siinä laskusillalla.

Kuningatar istui puutarhassa suuren puun alla poikansa kanssa ja luki tälle tarinoita muinaisista ajoista, jolloin tarujen sankarit elivät lähes kuolematonta elämää. Kuningattaren kauniit hiukset liehuivat vapaana tuulessa ja hänen silkkinen pukunsa oli helmillä ja pitsillä koristetut.

"Ja niin sai Equea nähdä jälleen kauniin Quetran, joka jo melkein kuolleeksi oli julistettu", Merid lopetti tarinan ja katsoi poikansa kirkkaita uteliaita silmiä.

"Se oli hieno tarina. Lue vielä toinen, äiti kiltti", poika pyysi.

"Ehkä lopetamme tähän. Mene leikkimään nyt", Merid hymyili lempeästi pojalleen.

Prinssi nousi ylös ja juoksi puutarhaan ottamaan kiinni kukissa lenteleviä perhosia. Merid katsoi poikansa iloista leikkiä ja aivan sattumalta hänen ajatuksensa palasivat siihen aamuun, joka oli ollut hänen katkerin aamunsa.

"Hän voisi olla sinun poikasi, Zar", Merid sanoi ja nousi sitten ylös suoristaakseen pukuaan.

Merid ei ehtinyt paljoakaan tekemään, kun jo palvelija juoksi hänen luokseen: "Ylhäisyys! Tulkaa pian!"

"Mikä on hätänä", Merid kysyi tyynesti.

"Linnassa on mies, joka suorastaan vaatii saada tavata teidät. Hän on rahvasta, Armollinen. Sotilaat yrittivät pidätellä häntä, mutta hän on jo tappanut viisi sotilasta. Voi tulkaa pian, Ylhäisyys!" palvelija puuskutti.

Meridin sydän hyppäsi suorastaan kurkkuun ja takaisin. Mies? hän saattoi olla hän!

"Minä tulen. Vahdi lastani sillä aikaa", Merid sanoi palvelijalle, joka niiasi ja meni sitten prinssin tykö.

Merid istui salissa valtaistuimellaan ja odotti. Pian hän saisi tietää. Suuret ovet avautuivat Meridin edessä ja niiden läpi astui mies, jonka vaatetus oli kuin kulkurilla: karkeasta kankaasta tehdyt housut ja lampaannahkaiset saappaat. Puuvillainen paita, jonka päällä oli vielä nuhruinen villaliivi. Miehen kasvot olivat arpiset ja ne peittyivät osittain tummanharmaiden hiusten alle.

Mies asteli ylväänä punaista mattoa pitkin kohti valtaistuinkoroketta. Merid nousi ylös ja pyysi miestä pysähtymään. Mies ei kuunnellut vaan jatkoi, kunnes oli korokkeen luona.

"Teidän Korkeutenne", mies kumarsi. "Tervehdin Teitä mitä suurimmalla ilolla. Kiitän Teitä suuresti siitä että saan tavata Hänen Armollisuutensa."

"Ken olet, mies. Mitä minusta tahdot. Tiedätkö, että olet tappanut omiani ja voisin tuomita sinut!" Merid yritti pitää itsensä kurissa. Mies saattoi olla Zar.

"Ettekö enää tunnista minua?" mies kysyi pettyneenä.

"Kuka sitten olette?" Merid kysyi niin tyynenä kuin vain pystyi.

Mies muutaman mystisen liikkeen käsillään ja pian niin kirkas valo, että Meridin oli pakko suojata silmänsä. Hetken aikaa kaikki tuntui pimenevän, mutta sitten valo taas palautui normaaliksi. Merid aukaisi silmänsä ja hänen suunsa avautui hämmästyksestä. Siinähän oli. Zar!

"Olet? sinähän olet?" Merid sai sanottua hämmästykseltään.

"Olen tässä", Zar ojensi kättään kuningatarta kohden ja astui yhden rappusen ylös korokkeelle.

"Ei? et voi olla", Merid yritti. Hänen sydämensä hakkasi kuin rummuilla olisi soitettu nopeatahtista tanssia.

"Se olen minä. Kosketa minua. Voi Merid, et tiedä miten olen kaivannut sinua", Zar astui taas yhden rappusen ylemmäs käsi edelleen ojennettuna.

"Sinä et voi olla hän!" Merid huudahti ja astui askeleen taakse.

Zar astui korokkeelle ja otti Meridin syleilyynsä. Merid muisti silloin. Se kosketus ei voinut olla kenenkään muun kuin Zarin. Hän oli siinä. Merid kietoi kätensä miehen ympärille ja huokaisi syvään. Yksinäinen kyynel vieri alas neidon poskea pitkin miehen viitan peittämälle olkapäälle.

"Sinä tulit takaisin", Merid sanoi.

"Niin, enkä enää lähde luotasi, koskaan", Zar sanoi ja tiukensi otettaan.

"Mitä tämä on?!" joku huudahti ovilta. Merid katsoi ylös ja näki miehensä, kuninkaan.

Zar pyörähti ympäri ja vetäisi viittansa alta miekan ja osoitti sillä kuningasta, joka pysähtyi kauhistuneena. Hetken kumpikin mittailivat toisiaan katseellaan. Merid katsoi Zaria, joka muutti asentoaan hyökkäävämmäksi.

"Ei!" Merid huudahti, kun Zar syöksyi kohti kuningasta.

Merid tarttui Zaria kädestä ja käänsi tämän ympäri lyöden miekan pois tämän kädestä. "Ei enää verta minun tähteni", Merid sanoi.

"Vartijat!" kuningas huusi.

"Kuninkaani, älkää tehkö sitä!" Merid astui Zarin eteen suojellakseen häntä.

"Astu sivuun, Merid! Hän on tappaja ja uhkaa vielä sinuakin", kuningas käski.

"En!" Merid levitti kätensä Zarin eteen. "Minä rakastan häntä. Jos iskette, niin iskekää minuakin, sillä minä olen jo perijän tehnyt. Nyt, säästäkää hänet, kuninkaani, säästäkää hänet, pyydän sitä."

Sotilaita tuli ja he piirittivät kuningattaren ja Zarin. Merid katsoi, kuinka sotilaat laskivat keihäänsä tanaan osoittaen kumpaakin heistä. Merid katsoi kuningasta. "Tule pois, niin sotilaat viimeistelevät tämän", kuningas sanoi.

Merid katsoi Zaria surullisena ja laski kätensä alas. "Vain kuolleen ruumiini ylitse, kuninkaani", Merid sanoi hiljaa, kunnes kääntyi ja huusi: "Vain kuolleen ruumiini ylitse!"

Ensimmäinen keihäs lensi, mutta se kimposi pois Zarin iholta.

"Mitä!?" kuningas katsoi asiaa hämmästyneenä.

"Vain tosirakkautta ei voi murtaa keihäin eikä ketjuin. Vain tosirakkaus kestää yli vuosien aina kuolemaan asti ja senkin jälkeen se jää eloon. Meillä on toisemme ja vain se on meille riittämiin", Merid sanoi ja hänestä se tuntui kuin joku muu olisi puhunut hänen suullaan.

Zar kietoi kätensä Meridin ympärille ja he kumpikin katsoivat toisiaan. Vain kolme sanaa pääsi neidon huulilta: "Vie minut pois."

Zar katsoi ylös salin kattoon ja sulki silmänsä. Vain valon välähdys ja kumpikin heistä oli poissa, eikä tämä tarina kerro minne he joutuivat, mutta minne ikinä he menivätkään, heidän rakkautensa eli ikuisesti.

-Sessha-