Elämää suurempaa - taidetta

Oletko koskaan kuunnellut niin upeaa musiikkia että olet leijunut ilmassa innostuksesta ja soittanut biisiä uudelleen ja uudelleen? Oletko koskaan lukenut niin hyvää kirjaa, että olet hukkunut sen maailmaan ja hengästynyt näkemästäsi? Oletko koskaan nähnyt niin kaunista maalausta, että olet unohtunut katselemaan sen yksityiskohtia ja jäänyt "vaeltamaan" sen sisällä?

Jokainen taiteen muoto on minulle kuin terapiaa ympäröivän maailman hulluudelta ja keino paeta jonnekin kauas ja sitten taas löytää itseni uudelleen. Puhun elämyksistä, kikseistä, mahtavista fiiliksistä.

Luen hyvää kirjaa ja näen silmieni edessä maailmojen rakentuvan eteeni. Tapahtumat tempaavat mukaansa ja vyöryvät ylitseni. Tunteet ravistelevat minua ilosta suruun matkan varrella. Kirjan loputtua haukon vieläkin henkeäni ja mielessäni vilisee kuin olisin juuri nähnyt unta… Miten kirjailija on pystynyt kirjoittamaan näin mahtavan tarinan hukkumatta siihen itse?

Tai sitten kuuntelen musiikkia, kappaletta jonka sanoituksista löydän elämääni koskettavia asioita ja myös totuuksia. Myös upean sävelen joka jää päähän pyörimään päiviksi. Voin kuulla solistin äänen joka intohimoisesti sanoo sanottavansa ääni jopa hieman väristen, ja kuulen häntä säestävät soittimet. Konsertissa tunnelma tiivistyy kaiken ollessa vielä käsinkosketeltavampaa, voi nähdä hien laulajan iholla, kuulla hänen välillä tapailevan sanojaan, taustatanssijat ja soittajat.. Kaikki tuntuu niin aidolta.

Joskus katselen televisiosta sinfoniaorkestereiden konsertteja. Kamera kuvaa koko sakkia, sitten jotain tiettyä soittajaa, hänen ilmettään.. sormiaan soitinta näppäillen tai puhaltaen, kääntäen välillä sivua nuoteistaan. Ja kaikki toimii yhtäaikaisesti.. Jokaisesta soittimesta yhtyy ääni yhteen suureen harmoniaan täsmällisesti, jonkun ihmisen tuotoksena. Kun kuvittelenkin sitä ajan määrää, mikä heidän on täytynyt harjoitella.. Hui!

Tutun kappaleen kuullessani tempaudun jälleen musiikin vietäväksi ja kuuntelen eri soittimia; nyt soi viulu.. tuossa huilu… tuon on pakko olla sello ja tämä on piano. Ja ne kaikki muodostavat upean kokonaisuuden. Kuvittelen mielessäni jokaisen soittajan ja heidän soittimensa. Upeaa.

Oletko koskaan katsonut televisiosta soittajien ilmeitä heidän eläytyeessään johonkin mahtipontiseen tai surulliseen sävelmään? He antavat kaikkensa ja sen myös näkee – ja kuulee. Yhtä lailla jotain iloista sävelmää soitaessaan, myös he itse nauttivat siitä, hymyilevät leveästi ja jopa nauravat toisilleen – he todellakin nauttivat soittamisesta.

Joskus unohdun katselemaan kaunista maisemakuvaa tai maalausta, katson jokaista yksityiskohtaa, mietin miltä tuntuisi olla juuri tuolla ja vaeltaa sen sisällä. Kuvittelen miltä kuvaajasta on tuntunut seisoa tuolla paikalla ja mitä hän on ajatellut, mitä itse ajattelisin. Miltä tuoksuisi, miltä kuulostaisi, olisiko kylmä? Maalauksesta voi nähdä siveltimen vedot ja sekoitetut värit. Taitelija on niistä jokaisen tehnyt itse. Hän on hahmotellut kuvan ja sitten vain päättänyt alkaa maalaaman. Mistä hän on saanut ideansa? Onko työ ollut vaikeaa? Katselen värejä ja muotoja, olen jälleen kuin unessa.

Taide on kaunis asia joka voi yhdistää monia erilaisiakin asioita. Ihmisetkin, olivatpa he sitten Australian takamaiden alkuasukkaita ja jenkkien urbaaninuoria, heitäkin yhdistää musiikki, tarinat ja kuvat. He kaikki nauttivat siitä. Minäkin nautin ja iloitsen näistä asioista, tunnen itseni eläväksi. Taidanpa olla koukussa.

idhren