Syksyn harhakuvia

Kirjoittajan kuva

En osaa kertoa, miksi minä pidän kirjoittamisesta. En osaa sanoa, miksi rakastan kirjoja. Ne luovat toisen ulottuvuuden, jonnekin kauas, kauemmas, iäisyyteen. Ne tuovat lohtua, antavat elämääni sisällön kun kaikki muu on hämärtynyt ja kadonnut lopullisuuteen.

Lopulta ei ole käsiä kirjoittamaan, eikä ole kirjoja luettavakseen, on tyhjyys, pimeys ja iättömyys. Kaikki se, mitä tiedämme silloin, on poissa. Ei ole enää mitään. Niin, kaikki tulee loppumaan aikanaan.

Monet etsivät elämän tarkoitusta vain siksi, koska eivät tiedä elämälleen muuta käyttöä. Kuulin jostain, että elämän tarkoitus on itse eläminen, ei sen tarkoituksen etsiminen. Ehkä ei ole tarkoitusta, ehkä ei ole elämää. Ehkä tämäkin päivä on vain illuusiota, joka luodaan eteemme näkyvänä harsona ja kuoleman hetkellä se vedetään pois ja näemme pimeyden, tyhjyyden ja iättömyyden.

Mikään ei kestä ikuisesti. Harvoin joku todella tietää elämän tarkoituksen, ja harvemmin siitä pääsee kertomaan, mikä se on. Jos sen kirjoittaa ylös ja lukee, ei siinä tunnu olevan merkitystä: sanoja, vain sanoja, jotka joku on hourupäissään kirjoittanut ja julkaissut ihmisten luettavaksi.

Minulle se on toinen todellisuus. Elän toisessa maailmassa, toisessa ajassa, toisaalla, tietäen sen tavat, kielen ja kulttuurin. Luen fantasiaa, kirjoitan fantasiaa, luoden lisää harhakuvia mieleeni ja lukijoiden mieliin. Ajatukset tulevat paperille, joka on ollut joskus elävä puu, sekö oli sen puun tarkoitus?

Arvoituksia, sanoja. Naurua, ääniä. Itkua, surua. Maailma täynnä harhakuvia. Nyt on syksy, tiesittekö? Puut pudottavat lehtensä, vaipuvat omiin horroksiinsa, katsellen harhakuviaan. Nukkuvatko puut talviunta?

Monesti mietin, mitä ihmisten ulkokuorten sisällä on. Monet ajattelevat kauniinnäköisisiä ihmisisiä, mukavia ja ihania persoonia, mutta joskus totuus on kuitenkin toinen. Tai sitten päinvastoin: rumannäköinen ihminen on kamala ja ei niin kiva, totuus voi olla kuitenkin toinen.

Meistä monet elävät harhakuvien maailmassa, peläten sitä totuutta, mikä heidän eteensä voi joskus laskeutua. Minä en pelkää, sillä tiedän jo osaksi, mikä se on. Totuus on sydän, se sykkii ja elää. Se yksin luo meidän eteemme harson, jonka haluamme näyttää, vaikka mielemme on toinen. Silmät, ne ovat sielun peili. Onko sekin sitten vain harhaa? Unta, josta ei herää ennen kuin kuolee? Onko edes Jumalaa? Harhakuvia, niitä meille syötetään, ei totuuksia.

-Sessha-


Sivua muokattu 7.10.2006