asun tässä kauheassa talossa.
            ihmisten kasvoilla on paljon sanoja.
            tyhjää.
            kalpeita kasvoja jokaisessa tupakan-
            hajuisessa huoneessa.
            vaikutti taivaalta, muuttui hetkessä helvetiksi.
            vanhat muistot palaa ja
            vanhat arvet revitään auki.
            minun vertani janotaan jokaisessa rapussa.
            minun vereni saa ihmiset
            himoamaan, vihaamaan, halveksimaan.
            mutta silti jossain nurkassa näen valoa.
            jossakin täällä kauheassa
            talossa täytyy olla enkeli.
            kaunis kuin aurinko, siro kuin kristalli.
            sanomassa että kaikki paranee,
            ja suutelemassa haavat kiinni.
            vielä minä sen enkelin löydän.
            sen joka asuu paholaisen alapuolella.
            sen, mihin paha ei koske.
            sen enkelin sydämen täytyy olla
            puhdasta kultaa,
            kun se niin rinnassa painaa.
            täyttä kultaa sen sydän on.

Marjo Väänänen