Kohtalo vai lahja

Olen taiteilija ja kirjoittaja, pohdin ja masennun, liitelen pilvissä ilman huolenhäivää, vapaudun mieleni vankilasta luodessani ja onnistuessani - ihanaa olla taiteilija.

Luullakseni aika moni ajatuslainenkin on kokenut ainakin jotain yllämainituista tunteista tuskaillen ja intoillen – milloin mitenkin. Itse löysin itsestäni taiteilijan aika varttuneella iällä, mutta vuosien myötä olen tullut siihen tulokseen, että taiteilijan herkkyys on kirjoitettu sisälleni jo ehkäpä kohdun pimeydessä. Kun aika oli kypsä ja mieli valmis, paljastui sisimpäni – ydin, joka aina tämän tästä tulehtuu ja aiheuttaa kipua käynnistäen elimistön synnyttämään kuvia ja sanoja, joihin liittyy melankolian surumielisyys ja voimattomuuden tunne keskellä arjen velvoitteita.

Kun oppii ymmärtämään kaikkea luomiseen liittyvää ja välttämätöntä raskautta ja depressioita, suhtautuminen näihin surun harmaisiin hetkiin tuntuu usein aika juhlalliselta – tietää, että jotain on tulossa, jotain suurta ja ihmeellistä, jotain pientä ja kaunista, romanttista. Koskaan ei voi täysin aavistaa, jos vähääkään, mitä syntyy, täytyy vain tutkien ja hellästi työskennellen pala palalta ottaa vastaan se mitä annetaan.

Nuorempana ja vasta-alkajana tuli usein innostuttua inspiraation vallassa ja moni hyvältä vaikuttava alku päättyi pettymykseen – tuli työstettyä liikaa, kuva sameni ja jäljelle jäi vain pala ruttuista paperia tai kangas, jota ei saanut enää puhdistettua. Näin kävi alussa ja käy yhä myös runojen ja tekstien kimpussa, alkuperäinen sanarykelmä häviää tuuleen, jota emme huomaa ahertaessamme – sanat katoavat ja vain kaiku jää.

Sitkeä tekeminen vuodesta toiseen kuitenkin palkitsee tekijänsä – kun taito kohenee ja oppii tunnistamaan virtaukset, ammattitaidon lisääntyessä varovaisuus kasvaa ja hallinta on osa prosessia, eikä epäonnistuminen ole enää rutiinia, vaan saa yhä useimmin iloita kasvavasta sisäisestä varmuudesta ja löytää paikkansa persoonallisena ja omaperäisenä ympäristövaikuttajana.

Jokaisella on lopulta jossakin joku, joka ymmärtää, arvostaa ja jopa janoaa sanojamme ja kuviamme, olemme näkijöitä, jotka tuomme esiin omat unemme ja ajatuksemme – konkretisoimme ne muiden nähtäväksi. Tässä voidaan jo puhua lahjasta – on lahjaa mielestäni saada kaikkien katseltavaksi se, mitä omassa päässä liikehtii ja aaltoilee.

Sanomattakin on selvää, että kaikki eivät näe samoja asioita kuvissamme, kaikki eivät kuule samoja ääniä sävellyksissämme, kaikki runot ja sanat eivät herkistä jokaista kohtaajaa itkemään ilosta, eivätkä kaikki kumarra, vaan tarjoavat keppiä ja arvostelevat kovin sanoin saavutuksiamme. Miksi?

Me olemme erilaisia ja matkustamme eri suuntiin, me elämme jokainen omaa elämäämme ja jokaisella on oma yksilöllinen mielikuvamme onnesta ja hyväksytystä, normit täyttävästä aidosta, oikeasta ja puhtaasta ja siitä kuinka tulee edetä ja mitä tehdä.

Kun kykenemme hyväksymään mielipiteet, olosuhteiden, kasvatuksen, ympäristön, toiveiden, ajattelukyvyn ja monen monen muun seikan vaikutukset jokaisen henkilökohtaiseen näkemykseen, kykenemme osallistumaan onneakin tuntien yhteisiin keskusteluihin, yhteiskuntaa koossapitäviin ja rakentaviin toimintoihin ja uskallamme esittää mielipiteemme ääneen säilyttäen kaiken lisäksi luottamuksen ja arvostuksen häpeilemättä itseämme ja puutteemmekin tuntien rohkenemme nousta yhä uudelleen barrikadeille tervehtimään kanssamatkustajia.

Näillä sanoilla haluan toivottaa kaunista ja nautinnollista kesää jokaiselle ajatuslaiselle – pankaa kaikki peliin ja kirjoittakaa ja kuvatkaa sielunne tuntemuksia nähtäväksemme ajatukseen.

jAPEi