Andrei Belonen tarina

Tämä aika vuodesta tuo usein mieleeni ukrainalaissyntyisen runoilijan Andrei Belonen tarinan.

Hän syntyi Kiovassa köyhähköön ukrainalaisperheeseen vuonna 1972. Belonen ollessa kymmenen vuoden ikäinen, hänen perheensä joutui muuttamaan Kiovasta läheiseen kaupunkiin töiden perässä. Tuon pienehkön kaupungin nimi oli Tsernobyl.

Isä sai töitä kaupungin ydinvoimalasta ja äiti jatkoi entiseen tapaansa villapaitojen virkkaamista ja niiden kaupittelua toreilla. Belonen perheen olot eivät koskaan olleet huikeat, mutta hänen vanhempansa olivat hyvin huolehtivaisia ja rakastivat omaa poikaansa.

Tsernobylin kaupungissa asui noihin aikoihin eräs kirjailija, jonka nimeä en enää muista. Belonen isä oli kuitenkin jotain kautta tutustunut tähän mieheen ja saanut sovittua Belonelle kirjoittamisopetusta pientä maksua vastaan. Kirjailijan ja Belonen välit muodostuivat nopeasti erittäin läheisiksi. He opiskelivat aluksi kirjoittamista ja lukemista, joka tuntui jostain syystä Belonelta luonnistuvan erittäin helposti. Pian he kävivätkin jo tiukkoja väittelyitä kirjallisuudesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä.

Belonen elämä oli köyhistä oloista huolimatta henkisesti rikasta. Hänellä oli rakastavat vanhemmat ja hyvä ystävä. Elämä eteni normaalisti lukien, kirjoittaen ja auttaen äitiä kotipuuhissa. Pian sattui kuitenkin tapaus, joka tuli muuttamaan Belonen elämän lopullisesti.

Kaupungin ydinvoimalassa, jossa hänen isänsäkin työskenteli, sattui suuri onnettomuus. Yhteen voimalan neljästä reaktorista tuli äkillinen tehonnousu, joka aiheutti koko voimalan räjähtämisen. Kaupungin valtasi hysteria ja paikalle riensi Yhdistyneet kansakunnat apuun. Voimalan aiheuttama säteily tappoi lähistön kaikki eläimet, kasvit ja muun luonnon. Ihmiset sairastuivat erilaisiin tauteihin.

Yleensä säteilyn aiheuttamat taudit eivät olleet kuolemanvakavia. Ne aiheuttivat päänsärkyä, nenäverenvuotoa, ihottumaa, puhekyvyn vaikeutumista jne. Valitettavasti Belonella ei käynyt kuitenkaan näin hyvä tuuri. Hänen äitinsä, isänsä ja hyvä kirjailija-ystävänsä kaikki sairastuivat hyvin vakavasti. Vuoden aikana he kaikki menehtyivät ja Belone jäi yksin. YK:n hätätoimenpiteiden loputtua ja tilanteen rauhoituttua Belone lähti kiertämään orpona maailmaa. Hän oli silloin 16-vuotias.

Monen yhteensattuman jälkeen Belone päätyi Suomen pääkaupunkiin Helsinkiin. Hän teki siivoojan työtä ja kirjoitteli lyhyitä luontoa ja ihmissuhteita käsitteleviä runoja. Runojen nerokkaat kielikuvat ja yllättävät käänteet tekivät niistä ainutlaatuisia. Vaikka kirjoittaminen luonnistui ja Ukrainan suurin kustantamo julkaisi Belonen runokirjan, ei 90-luvun Helsinki kuitenkaan pystynyt tarjoamaan miellyttävää elinympäristöä. Hän kaipasi rauhaa ja menetettyä perhettään. Synkkä mieliala painosti häntä jatkamaan matkaa ja niin jalat lähtivät taas viemään eteenpäin.

Tällä kertaa matka jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Belone löysi Helsingin läheltä Sipoosta pienen punamultamökin, jossa koki olonsa hyväksi. Hän osti siivoamisesta tienaamillaan rahoilla kyseisen asunnon ja asettui aloilleen. Kesäisin hän kasvatti perunoita, teki peltotöitä ja kirjoitti runoja. Elämä tuntui ensimmäistä kertaa läheisten kuoltua edes jotenkin siedettävältä.

Aika kului, Belone ikääntyi ja pian hän huomasi olevansa 27-vuotias orpo, joka asui yksin, kaukana kotimaastaan. Muutaman epätoivoisen naisenetsintäyrityksen jälkeen hän masentui täysin ja ampui itsensä humalapäissään helmikuussa 1999. Belone löydettiin vasta kesäkuussa postimiehen huolestuttua, koska mainoksia ei oltu haettu viimeiseen neljään kuukauteen. Hautajaisia ei pidetty, sillä kukaan ei tiennyt minkälaisella seremonialla se tulisi suorittaa. Lopulta Belone pääsi kuitenkin lepäämään Sipoon keskustassa sijaitsevalle hautausmaalle.

Vaikka kuinka usein olen tämän tarinan kuullut, jaksaa se silti minua aina yhtä paljon ihmetyttää ja koskettaa. Kertomuksen myötä olen myös oppinut arvostamaan enemmän omaa perhettäni ja sitä, että saan asua turvallisessa elinympäristössä. Belone kirjoitti seuraavan runon kaksi päivää ennen itsemurhaansa:

Tämä maailma katselee minua / ja minä katselen sitä / ihmetellen / kuutta miljardia silmäparia / joista yksikään ei näe.

Harri