Vastuun nousu

Koulujen alkamisesta on nyt kulunut tovi. Koulujen ovien aukeaminen toi mukanaan ne ah, niin ihanat aikaiset heräämiset, kymmenen kilon painoiset reput ja pilvenpiirtäjien kattoja hipovat laskut oppikirjoista.

Nämä kaikki asiat koulun alku toi minunkin elämääni, mutta se toi myös paljon muutakin. Uutena lukiolaisena minulle suodaan nyt enemmän vastuuta ja vapauksia, mutta samalla minulta odotetaan sitoutumista. Vanhemmat, opettajat, rehtori, kunta, valtio. Kaikki nämä tahot laskevat suurennuslasinsa nyt minun ylleni ja tarkkailevat, onko minusta mihinkään.

Sain tuntea vastuun painavan taakan jo ensimmäisen koulupäiväni ensimmäisellä tunnilla. Lievä pakokauhu sai minusta otteen, kun uusi ryhmänohjaajamme läjäytti piirtoheittimelle (tai "piirtoheikille", kuten vanha ala-asteen opettajani sitä tapasi nimittää) kalvon kurssitarjottimesta ja käski meidän alkaa koota lukujärjestystämme seuraavalle parille kuukaudelle. Siis hä?! Olin aivan ymmälläni, ja tunsin, kuinka kylmä hiki kasteli koivunvihreän paitani selkämyksen. Järkytyksestä toivuttuani käännyin parhaan ystäväni puoleen (joka ei itsekään ollut ihan perillä tapahtuneesta), ja aloimme yhdessä rakentaa ensimmäisen jakson lukujärjestystä.

Kun olin ystäväni kanssa saanut lukujärjestyksen kuntoon, tunsin suunnatonta mielihyvää ja ylpeyttä itsestäni. Olin onnistunut täyttämään ensimmäisen velvollisuuteni, jonka yhteiskunta oli minulle (ja muillekin lukiolaisille) määrännyt. Tuskinpa niiden muidenkaan tehtävien ja velvollisuuksien suorittaminen olisi mahdotonta, kun tästäkin selviydyin suht helpolla – ystäväni avustuksella, tosin!

No, se jääköön nähtäväksi, mitä muita velvollisuuksia tulevaisuus tielleni nakkaa, ja miten niistä suoriudun, mutta nyt olen erittäin toiveikas ja luottavainen elämäni suhteen!

Xalvadora