Suomen kieltä on hauska opettaa

Maailmalla on kiinnostusta itäisiä kieliä ja suomen kieltä kohtaan. Yksi uusi tuttavuuteni mietti, että suomen kieli on varmasti vaikea oppia. Sanoin, että suomen kielessä on sääntöjä paljon, mutta säännöt kyllä löytyvät, toisin kuin englanti on täynnä poikkeuksia. Kun hän oli investoinut suomalaisiin lastenkirjoihin ja sanoi, ettei näitä voi ymmärtää edes sanakirjan avulla, päätin ryhtyä sähköpostitse häntä opettamaan.

Vokaalisointu on ainakin teoriassa helppo oppia, etteivät a, o ja u esiinny samassa sanassa ä:n, ö:n ja y:n kanssa. Viidestätoista sijamuodosta voi jossain vaiheessa mainita, ja niitä lähestyttäessä tulee eteen astevaihtelu, se että k-, p- ja t-konsonanttien määrä vähenee, kun seuraavaan tavuun tulee konsonanttiloppu. Kuppi – kupin, leipä – leivän. K-, t-, p-astevaihtelu on usein myös negatiivista: lammas – lampaan, ien – ikenen, pakata – pakkaan.

Kun oppilas sulattaa viikon edellistä oppimaansa, on aikaa miettiä muita kielemme lainalaisuuksia. Verbeissä kannattaa kaivaa jostain suomen kielen oppikirjasta viisi verbien taivutusluokkaa. Ne viisi kategoriaa eivät toki sisällä kuudetta taivutusluokkaa: tarjeta – tarkenee, vähetä – vähenee, mutta opetus olisikin jo aika pitkällä, jos oltaisiin jo sellaisissa verbeissä.

Kun joskus yritin opettaa suomea työtoverilleni, hän kysyi, miksi poika taipuu pojan, ja onko mitään sanaa joka taipuisi samalla tavalla. En silloin keksinyt, että aika – ajan on samanlainen, ja että kun k putoaa astevaihtelun vuoksi pois, niin i muuttuu kahden vokaalin välissä j:ksi. Ystävä ajatteli silloin varmaan, että tuo ei osaa selittää, eikä se opetukseni jatkunut kauan. Myös si-päätteiset sanat ovat hauskoja: vesi – vettä – veden. Suomi taipuu Suomen mutta Ruotsi Ruotsin, samaten kaikissa Ruotsin vallan aikaisissa lainasanoissa loppu-i säilyy i:nä eikä muutu e:ksi, niinkuin kieli – kielen.

Excel-ohjelmalla on hyvä laittaa samalla tavalla taipuvia sanoja rinnakkain. Kannattaa muistaa, että suomen kieltolauseissa ei-sanan lisäksi muutkin sanat osoittavat jostakin olevan puutetta: Otankin auton – En otakaan autoa; kaikki sanat saivat siinä eri muodon. Kun substantiivi päättyy e:hen, sitä seuraa loppuhenkonen – hernekeitto lausutaan hernekkeitto. Siksi e-loppuisten sanojen partitiivi on -tta, ja sijapäätteet tulevat kahdentuneen e:n perään.

Numeroiden sijamuodoilla ei ole kiiirettä, sillä ne taipuvat meillä melkein jokainen omalla tavallaan. Verbeissä imperatiivin ja konditionaalin tunnukset saattavat tulla sanavartalon eri muotoon, mutta tuskinpa niin pitkälle päästään, ennen kuin oppilas on jo aivan ryytynyt.

Aaro T. K.