Helpompi
14.6. I miss you my soulsister, I miss you. Find me love, find me as soon as you can.
"Nukutsä?" Satutäti kysyy hellästi Lätkänpelaajakusipäältä, joka kerrankin näyttää haavoittuvaiselta. Just sen takia mä en ikinä nuku. Mä en ikinä näytä haavoittuvaiselta, mä tulen aina olemaan just se mitä mä aina halusinkin olla.
Satutäti nousee ylös, pudistelee kauniista vaatteistaan hiekkaa, pörröttää kauniita hiuksiaan tuuheammiksi, ja kaivaa esiin peilin, mistä katsoo kauniita kasvojaan.
Satutäti oli kauneus sen kirjaimellisessa merkityksessään. Tyhjyys. Kauneus on tyhjyyttä jota me tahdomme omistaa, tyhjyyttä jota jaksamme tuijottaa ilman että edes haluamme nähdä tyhjyyden taakse. Tyhjyyttä jota me aina haemme täysinäisimmistäkin paikoista.
"Sinä olet osa minua," kirjoitan vihkooni johon olen kirjoittanut jo monta viikkoa samaa runoa.
"Ja jos sinä et ole ehjä, minäkään en ole."
"Mitä sä kirjoitat?" Satutäti kysyy ja näyttää taas huolestuneelta. Se tietää, että joskus mun kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että vajoan moniksi päiviksi, ja tulen pintaan vasta kun kaikki on valmista. Satutäti ei ole ikinä vajonnut, eikä ikinä ole ollut yksin, ja ihminenhän pelkää aina kaikkea mitä ei ymmärrä.
Suljen silmäni ja yritän keksiä loppua, loppua joka kuvaisi Aurinkohymyä, joka olisi Aurinkohymy. Hakkaan päätä seinään hiljaa, ja joka lyönnillä iskee salama pääni läpi joka kuiskaa rakastansuarakastansuarakastansua…
"Kaipaatko sä häntä?" äkillinen henkinen tunkeutuminen saa mut hätkähtämään, kyyneleet pyrkii silmiin, mutta mä käännän äkkiä katseeni Lätkänpelaajakusipäähän ja kyyneleet kuolee ilmaan. Miehet tappaa surun jo pelkällä olemassa olollaan.
"Ketä?" Mä kysyn hiljaa vaikka tiedän että Satutäti tietää. Satutäti ei siis olekaan tyhmä vaikka onkin riippuvainen miehestä, yllättävää. Mä en saisi aliarvioida ketään täältä.
"Sitä jota sä yrität nähdä koko ajan. Sä etsit jokaisista kasvoista sitä, sä kuulet sen sanoja muiden suusta, sä näet muiden kävelyssä sen kävelyä.
Sä tietäisit mitä se sanoisi mihinkin, sä tiedät miten se nauraa, sä elät teidän menneisyydessä."
"Ja kaikki mitä maailmaani itse loin, oli täydellistä ja niin totta." Huokaan ja suljen silmäni, niin että Satutäti tietää mun vetävän mun henkistä suojakilpeä takaisin ylle.
"Se etsii sua." Satutäti jatkaa sinnikkäästi, tökkii tomerasti mun kilpeen aukkoa ja mua alkaa pitkästä aikaa vituttaa. Ihmisillä on luova kyky yrittää tehdä musta mitä erilaisempia psykologisia teorioita, ja niistä lähes kaikki voisi vetää vessasta alas, ja sitten mä taas kerran löydän itseni pohtimasta että pitäisikö suuttua vai nauraa.
Kyllä Satutäti, olet oikeassa kuten aina, Aurinkohymy etsii mua koko ajan. Se etsii kouluista, keinuista, tuulisista puistoista ja kaikkien espoon moottoripyörien kyydistä.
Sillä on jo kiire. Sen täytyy löytää mut 16.6, tasan kello 15.15, ja sillä on aikaa kaksi ja puoli päivää. Aijai, rakkaani, alkaako ote lipsua?
Mä yritin venytellä, ja myönsin kahden viikon jälkeen, että mä aloin olla räjähtämistilassa, vaikka yleensä mä en aliarvioinut itseäni. Oli virhe tulla tänne, koska täällä ei ole muuta tekemistä kuin ajatella, ja pahimmat seuraukset johtuu aina nimenomaan liiasta ajattelusta.
Satutäti napitti mua maikkamaisesti rilliensä takaa, ja mä mietin seuraavaa siirtoa. Maikkastyle ei muhun tehoa, muru, mä olen huijannut ja pyöritellyt maikkoja niin kauan kun mä muistan.
"Mä muistan syntymäni." Mä paljastin sille, ja Satutädin pää kallistui.
"Mä voin kertoa että mikään elämässä ei voi sattua niin lujaa kun se, ja sen takia mä en pelkää enää mitään."
Sitten mä menin takaisin kuoreeni,vedin kolaus kolaukselta, arpi arvelta kovettuneemman suojakerroksen ylleni, ja kilven suojissa mietin pitäisikö sitä lähteä syömään, tai alkaa takoa seiniä jotta ajatukset nukahtaisivat edes hetkeksi. Tule menneisyytemme. Tule takaisin.
15.6
"Nukutsä?" Lätkänpelaajakusipää kysyy lempeästi nukkuvalta Satutädiltä, joka näyttää kerrankin nuorelta ja viattomalta. Toinen syy miksi mä en ikinä nuku. Mä tiedän että mä en näytä itseltäni nukkuessani. Kukaan ei näytä niin haavoittuvaiselta nukkuessaan kuin mä, ei edes Aurinkohymy.
Toisaalta mä en ole ihan varma enää, koska mä en ole nukkunut moneen vuoteen. Mä olen kirjoittanut, itkenyt tai nauranut, tuijottanut kaikki maailman elokuvat, lukenut kaikki maailman kirjat, tappanut itseni kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja herännyt seuraavana aamuna nymfomaanina, ja iskenyt kenet tahansa ihmisen ja harrastanut seksiä kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja kaikissa mahdollisissa asennoissa.
Silti se on aina erilaista, aina yhtä paljon rakkautta ja väkivaltaa.
"Mitä sä aiot?" Lätkänpelaajakusipää kysyy kesken mun aistillisen pohdinnan, kallistaa päätään, ja uskoo tuntevansa sen mitä näkee.
"Tappaa itseni," vastaan, juuri niinkuin se odottaa, ja se nyökkääkin, vaikka sen tekisi mieli pudistaa päätä.
"Miten?" kysyy kauan sitten elänyt pikkupoika, joka hetkeksi herää uudelleen.
"Mä haluaisin antaa maailman myrkyllisimmän käärmeen, mustamamban pistää mua niinkuin Kleopatrassa," mä kerron auliisti. "Mut koska musta tuntuu, et mamban raahaminen Espooseen on vähän monimutkasta, mä aion mennä liian kuumaan suihkuun, vetää ranteeni auki, katsoa kun veri valuu pitkin mun vaaleita ranteita, sitten käpertyä suihkun lattialle, ja viimeinen mitä mä tunnen, on se kun vesipisarat tanssivat mun ihoa vasten."
"Hietakyy, ja taipaani." Pikkupoika tokaisee. "Kleopatraa pisti hietakyy, ja maailman myrkyllisin käärme on taipaani." Sitten pikkupoika vaipuu takaisin viattomaan hautaansa, ja katson taas Lätkänpelaajakusipäätä silmiin.
"Sitäpaitsi ranteiden auki vetäminen on ihan liian naisellista sulle," se melkein suuttuu, ja käpertyy kerälle nurkkaa vasten, on vihainen jostain mistä ei itsekään tiedä.
Mä en ole vihainen, mä keskityn odottamaan ruokaa, vaikken mä koskaan syökään.
16.6. klo 14:30
Puen kaikki vaatteet ylleni, vain jotta voisin sitten riisua ne yksitellen pois, ja tuntea, miten jokainen niistä pudottaa mukanaan jotain itsestäni ja menneisyydestäni suihkun lattialle. Käytävä ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä, vaikka pitkähän se on aina, ja vaikka juoksen, tuntuu että ryömin taaksepäin.
Ja kuitenkin olen liian äkkiä perillä, kuitenkin olen liian helposti ihminen.
"Come to me Anger, we belong together."
Olen kuin purkautuva pallo kun alan riisua, kaikki takkini, kaikki housuni, kaikki rintaliivini ja stringini, ulkopuolinen joka vilkaisisi pukuhuoneeseen, kuvittelisi että tyttöjoukkue olisi suihkussa, ja sitten moittisi itseään pervoudesta, keksimättä kuitenkaan mitään järkevää selitystä. Ei ole järkeviä selityksiä. Ei ole olemassa mitään järkevää.
Alasti on aina yhtä puhdasta olla, alastomana on aina se varuillaan oleva tunne, kun täytyy katsoa saunan lauteiden alle ennen kuin avaa veden, ettei vaan mikään paha vaani siellä.
Suihku on samanlainen kuin kaikki muutkin suihkut, vaikka yritän löytää siitä jotain taikaa, siitä tulee liian kuumaa vettä niinkuin kaikista muistakin. Vesipisarat tanssivat iholla, tanssikaa, tanssikaa ja kuolkaa, pudotkaa pelkäämättä.
Istun selkä seinää vasten, maailma on kaukana, on vain minä ja miljoonat vesipisarat, vain minä ja menneisyyteni, minä ja virheeni.
Ensimmäinen viilto on aina kaunein, se sattuu aina eniten, se hätkähdyttää aina eniten. Loput ovat samanlaisia. Ja kuitenkin erilaisia. Lätkänpelaajakusipää vertaisi tätä, kuten kaikkea muutakin seksiin, ja ojentaisi sitten maailman myrkyllisimmän taipaanin syliini, jotta en näkisi enää mitään syytä jatkaa viiltojani.
"We’ll die tonight for love. We’ll die tonight for love."
Unelmieni veri virtaa pitkin nilkkoja, pitkin ranteita, ja hymyilen niille; miten kaunista, aivan niinkuin elokuvissa, se on aina ollut parasta elokuvissa, se on… Ajatukset alkavat katketa, hukkuvien meri laulaa mulle, mä vajoan syvemmälle veteen, mä näen valon kimaltelevan pinnalla ja mietin kuka se on, ja miksei tule pimeyttä ja miksei piru odota porteilla ja enkelit tanssi ripaskaa ja hallelujaa.
"Mansikkahuuli, nukutko sä."
"Oletko sä sokea, mä yritän kuolla ja syntyä uudelleen," ärähdän Aurinkohymylle, joka astelee täysin tyynesti vaatteet päällä liian kuumaan unelmien veren, hysteeristen kyynelieni ja ajatusteni veteen, ja mutisen, että Aurinkohymystä on hyötyä vain, jos se on tullut antamaan mulle taipaanin.
Aurinkohymy istuu suihkun lattialle, ja pisarat eivät kuole sen iholle niin kuin mun, vaan rakastelevat häntä, hyväilevät kasvoja, hiuksia, vartaloa ja vaatteita, sulkevat meidät maailmaan jossa on totta vain kohina ja höyry ja hyväilevät kuolevat pisarat, ja elävät, niin elävät me.