Helppo
"Vittu sä varmaan otat maksuakin kundeilta, vittu suihinotto eurolla, kahdella pano, voi vittu."
Mulla ei ollut mitään sanomista sille, katsoin sen kiukusta vääristyneitä kasvoja, luonnottoman punaisia huulia. Mansikkahuuli, älä ole vihainen mulle, se ei ollut koskaan mun tarkoitukseni, ei oikeastikaan. Yritän selittää, mutta Mansikkahuuli veti mun suun vetoketjun kiinni.
"Ala tulla." Mustat kiharat pelmahtivat kiukkuisesti, pitkät kynnet kiskovat pitkin käytävää eteenpäin. Naulakoita, pissistakkeja, nahkatakkeja, farkkutakkeja… Mun tekee mieli kysyä Mansikkahuulelta, että jos se olisi takki, mikä takki se olisi, mutta se ei ole vieläkään avannut mun suun vetoketjua. Itse mä en uskaltanut sitä avata, koska niin usein on käynyt kaikkea hullua, kun olen sen tehnyt. Kaikkea huonoa, niin huonoa, etten jaksa nyt ajatella sitä. Tai siis niitä. Heitä.
"Mikä näistä on sun takki?" Mä otin kirkkaankeltaisen toppatakin, ei se mun ollut mutta se oli lähin. Sen taskuissa ei ollut mitään tärkeää, joten mä en tuntenut syyllisyyttä ottaessani sen. Mansikkahuuli katsoi mua hiukan epäillen, se yritti jotain röngtenkatsetta millä nähdä mun läpi ja se melkein onnistui. Viime tingassa mä laskin katseeni muumi-heijastimeen, aloin heilutella sitä niin että se kiilsi auringossa.
"Pelkäätsä että mä vien sut tuomiolle?" Mansikkahuuli kysyi, ja hymyili vinosti.
Mä pudistin päätäni, ja tiesin että Mansikkahuuli käsittäis sen oikein. Kyllä mulla tuomio oli mielessä käynyt, mutta mä en pelännyt. Pelko ei hyödyttänyt mitään, se piti yrittää kukistaa oli tilanne mikä vain. Pelkoa, heikkoutta ei saanut näyttää vihollisille, ei ystäville, ei metsän linnuille, ei kenellekään. Ei seinillekään, vaikka ne kaatuvat päälle, sillä niilläkin on korvat, korvat jotka kuulevat kaiken rikkinäisen puhelimen läpi, vääristetysti.
Mansikkahuuli alkoi taas taluttaa mua, kiskoi tahallisen rajusti, yritti saada mut kolauttamaan itseni kulmauksissa. Olisi lyönyt suoraan, mutta tuskin Mansikkahuuli sitä tekisi. Se olis tehny sen jo.
Jonna tuli käytävällä vastaan. Just sellainen mikä on periaatteessa ihan Ookoo, mutta käytännössä ei. Sellainen mikä on iloinen, pirteä ja avulias, mutta niin raivostuttavan tyhmä, ja TEKO.
"Moi," se väläytti hymyn. "Meetteks te tukiopetukseen?" Kello yhdeksän illalla? Mun teki mieli avata suuni ja väläyttää jotain ivallista, mutta kerrankin mulla ei ollut varaa siihen. Mansikkahuulen täydellisesti nypittyjen kulmien väliin ilmestyi ryppy, joka oli aina vaarallinen enne.
"Ei olla. Meillä on yks juttu." Jonna ojensi kaulaansa ja mä melkein kuulin kun sen sieraimiin kantautui tuoksuja mehevistä juoruista.
"Voinks mä auttaa teitä?" Se kysyi silmät loistaen vilpittöminä. Utelias ämmä. "Painu vittuun" oli taaskin mun kielen päällä, mutta päivien mykkyyttä ei viitsi lopettaa niin brutaalisti. Toisaalta, se jos mikä olisi ollut yksinkertaisen kaunista, puhtaan traagista. Painu vittuun. Ihanan kuuloista.
"Oikeesti, mulla ei oo mitään tekemistä." Lähde kotiisi korppikotka, lennä jo. Mene ostamaan aivot. Saran aivot voisivat sopia sun päähäsi. Tai Jessen. Miksei mantsanmaikankin, sittenhän susta vasta kaheli tuliskin.
"Me tehdään fyssaa," Mansikkahuuli hymyili kauniisti, ja se hymy kaiversi grafiikankynällä pääkallon kuvaa mun vanhojen arpien päälle.
"Helvetti," Jonna manasi. Se oli aina ollut paska fyssassa. Ei sen puoleen mitään, niin mäkin, mutta mä en tuntenut velvollisuudekseni toisten asioihin puuttumista.
Jonna otti takkinsa naulasta, kaivoi sytkän esiin ja alkoi leikkiä sillä. Se oli kallis sytkä, kultainen, pappa varmaan betalar allt.
"Poliisit tulee kohta." Mansikkahuuli sanoi hiljaa. "Ei ne sua mitenkään epäile, mutta haluaa kuulustella. Siellä sun on viimeistään pakko alkaa puhua taas." Ja vino hymy taas täydellisillä pusuhuulilla.
Pakko ei ole kun kuolla, mä ajattelin ja toivoin että mullakin olisi sytkä jolla leikkiä hermostuksissani, ja pappa joka betalaraisi altin. Mä voisin hyvinkin kuolla ennen maaliskuuta. Olisko se sääli? Surisinko mä itse itseäni? Surisiko Mansikkahuuli, kaikesta huolimatta?
"Mä käyn kusella. Ja sä tulet mukaan, mä en anna sun kadota minnekään." Se kiskoi mut vessaan, ja käski munkin käydä vessassa. Mä olisinkin ihmetellyt jos Mansikkahuuli olisi kyykkinyt mun, tai kenenkään silmien edessä.
Vessan seinät olivat täynnä ajatuksia, jostain aivojen "lapsuus-perimmäinen viisaus" lokerosta.
"Johnny Depp on ihan vitun namu!"
"Eihän oo!"
"Mulla on ihan vitun iso muna!"
"Ja käyt muijien vessassa?"
Ja sitten.
"Pinkki dinosaurus, sano mieluumin niin, mä pyydän. Koska aiot ostaa mulle sen keltaisen?"
Kuka olet? Mun päässä alkoi soida. Kuka sä olet? Mistä tulet, miltä näytät, ketä rakastat. Tule tänne mun luokse, kirjoitellaan yhdessä seiniin, ollaan ainoita jotka katsoo maailmaa, ollaan ne jotka ymmärtää, ainakin luulee ymmärtävänsä. Että mulla on ikävä sua.
"Mitä vittua sä oikein teet siellä? Vedätsä kamaakin vai jo?" Mansikkahuuli potkaisi ovea lujaa, potkunyrkkeilijän voimalla, mutta mä en edes hätkähtänyt. Saranat nitisivät ja toinen puoli ovesta jäi roikkumaan ylimmän saranan varaan. Mä väläytin "niinsitäpitääonneksiolkoonloistavaa" hymyn ja odotin potkua vatsaan tai kasvoihin, mutta Mansikkahuuli tyytyi irvistämään.
Me käveltiin, käveltiin ja käveltiin, pihalla ympyrää, neliöö, suorakulmiota. Mansikkahuuli ei osannut jäädä yhteen kuvioon, se ajatuksissaan muutti kävelyään koko ajan. Auto tuli niin hemmetin hiljaa, se hiipi oikein, sen valot näytti kiiluvan pahaenteisesti.
"Niidenkin sisäpiiri on mätä. Niihinkään ei voi luottaa." Mansikkahuuli sylkäisi voikukkiin.
Mä jos kuka tiesin sen jo, mutta mä vain nyökkäsin. Äkkiä mä tunsin leijuvani, ja kaksi erottavaa askelta lähestyi kevyesti, kun mä kiedoin käteni Mansikkahuulen ympäri, upotin käteni silkkisiin hiuksiin, suutelin lujaa, viimeistä kertaa. Se väläytti pirullisen hymyn, iski silmää ja suuteli takaisin.
"Ihan oikein niille," se nyökkäsi kun mä peräännyin taas.
"Alahan tulla, " joku sanoi ja Mansikkahuuli vastasi että Hetki. Hetki, vielä yksi hetki, tee se, tee se.
Se hypähti askeleen eteenpäin, ja avasi mun suun vetoketjun.
"Ei kukaan voi pitää turpaansa kiinni koko elämäänsä. Et edes sä." Mansikkahuuli puraisi huultaan ja mun teki mieli änähtää ettei purisi enää yhtäkään rupea, yhtäkään punoittavaa viiltoa. Sitten se otti mun kasvoista kiinni, yritti pitää kovis imagoaan yllä, mutta sen silmät tulvivat jo yli. Johtui varmaan keväästä. Tai musta. Tai siitä hiipivästä autosta.
Auto kurvasi pois pihalta, ja mä katsoin paskaisesta takaikkunasta ulos, ja me oltiin kuin jostain pohjattoman surullisesta leffasta, kaksi rakastavaista luoden toisiinsa vihan ja rakkaudentäyteisiä viimeisiä katseita. Ja mä itkin, itkin sisäisesti, kyyneleet valui pitkin ikkunanlasia josta pyyhkijät pyyhki ne hemmettiin. Maailma oli vain niin sairaan kaunis paikka, niin sairaan kaunis.