Rakkauteni peilissä
Katson, kuinka hän tuntee tuulen kasvoillaan ja auringon korventavan hiuksiaan. Hän sulkee silmänsä, ja huokaa. Ne ovat kauneimmat silmät mitä tiedän. Pikimustat tähdet, jotka välkehtivät keltaisina, kuin viidakon kissapedoilla yössä. Hän tuijottaa tähdillään tyhjyyteen, peiliin. Hän nousee ylös, eikä tunne enää tuulta, eikä aurinkoa. Hän kuiskaa, ettei ole moneen päivään tuntenut muuta kuin tuskaa. Hän ojentaa kätensä kohti peilin pintaa, hipaisee sitä, ja hymyilee hellästi. En näe peilin pinnasta hänen kuvaansa. Se peili ei ole koskaan heijastanut mitään tärkeää. Ei kasvoja, ei varjoja. Se ei vääristä mitään niin kuin muut peilit. Hän hyväilee peilin pintaa, kuiskailee unohdetun kielen sanoja, ja melkein näen, miten sirot sormet takertuvat hänen omiinsa. Hän kääntyy katsomaan minua.
"Etkö näe häntä?" hän kuiskaa käheällä äänellään ja katsoo minuun tummennein silmin.
"En näe." Vastaan ja jatkan muistiinpanoja vihkooni.
"Hän näyttäytyy vain minulle." Hän sanoo hiljaa ja hymyilee. Hoikat sormet kipuavat yhä ylemmäs peilin pintaa ja putoavat äkkiä lohduttomasti alas.
"Älä mene!" Hän lysähtää maahan istumaan, käpertyy keräksi ja alkaa nyyhkyttää hiljaa. Käsken lisätä lääkitystä. Sitten menen hänen luokseen, ja halaan häntä lujasti.
"Älä huoli, kaikki kääntyy vielä hyväksi, minä autan sinua."
"Älä turhaan." Hän pyyhkäisee mustia kiharoita otsaltaan.
"Lääkkeenne eivät voi minua auttaa. Etkä sinä. Mene vain, minä pärjään kyllä." Nyökkään, ja sanon yhdelle alaisistani että lähden kotiin.
Ovia auki, ja samassa tunnen viileän yöilman puhaltavan kasvoilleni. Hengitän muutaman kerran nautinnollisesti, ja muistan samassa miten tunkkainen ilma hänen huoneessaan on. Huomenna voisin viedä hänet ulos, antaa hänen kävellä aurinkoisella nurmikolla.
Kävelen autolleni, ajan kotiini ja käperryn rakkaani syliin nukahtaen heti. Aamuyöstä herään kun kännykkääni tulee puhelu, ja vaimea ääni kertoo minulle sen mitä muut ovat pelänneet ja pitkään. Minä vain en suostunut uskomaan heitä. Tunnen liikaa, tunnen niin paljon kaikkea, etten tunne mitään. Nousen ylös, ja Rakkaani avaa silmänsä ja katsoo minua ihmeissään. Minä en selitä mitään, ja hän näkee silmistäni, että minun on mentävä. Hän sipaisee poskeani, ja sitten olen jo yössä. Ryntään eteenpäin osastolla. Ovia, liikaa ovia, ne avautuvat liian hitaasti.
Pysähdyn hänen huoneensa eteen, avaan oven, ja tuijotan häntä.
Hän oli niin kaunis nukkuessaan ikuista unta. Hänen täydellisen vaalea vartalonsa on rentoutunut, ja huulet hivenen raollaan. Pikimustat kiharat levisivät valkoiselle lattialle, ja pitkät ripset kaartuivat poskille luoden silmien alle kauniit varjot. Kosketan ripsiä, ja tunnen kyyneleet sormissani. Omat kyyneleeni putoavat hänen kasvoilleen, hänen verisille ranteilleen, lattialle, joka hohtaa valkoisena ja punaisena.
"Juuri kun hän sai uuden taulun." Joku alaiseni huokaa.
"Taulun?" kuiskaan ja kohotan katseeni lattiasta. Alaiseni osoittaa nurkkaan ja näen peilin. Mutta peilikuva… Se on muuttunut – tauluksi.
"Eikö ole kaunis."
Se todella on kaunis. Siinä on vihreää nurmikkoa, niitty täynnä outoja ja kauniita kukkasia. Lauma hevosia syömässä ruohoa, leikkimässä ja laiduntamassa. Etualalla on maalattu suuri ja kaunis omenapuu. Sen omenapuun alla seisoo mustakiharainen nuorukainen, joka pitelee sylissään tyttöä, jonka hiukset hohtavat auringossa kultaa.
Ja he suutelevat ikuisesti.
Kirjoitin tätä kun yritin etsiä kuolemasta toivoa ja kauneutta.