Talvi-illan tarina
Raitis merituuli puhalsi miehen kädessä olevaa pussia hullusti, pussia, johon mies oli pakannut muutaman leipänsä evääksi matkalla kotiinsa. Hän oli muovipussin kanssa käynyt kahvilassa, jota koitettiin koristella kynttilöiden valoilla lumien tuloa odotellessa. Pimiöi, hyvä ettei satanut vettä. Miehellä oli hansikkaat kädessä ja oikeassa se eväsmuovipussi, jota tuli roikotettua koko aika matkassa. Olympiaterminaalin portaat kannatti kävellä ylös, että pääsi ihmisten ilmoille, valoon, ja näkemään kun joku poikalauma saapui puolihumalassa Viron-matkaltaan. Ratikka ehti mennä, kiitos sen portaissa kiipeilyn, mutta toiseen suuntaan tulisi menemään, koska siinä odottivat skeittaajakundit puhuen ruotsia.
Ratikka ykkönen vei Hakaniemeen; syyspimeän illan elämä ihanoi, kun mies harppoi varoen kenkiensä kastumista kohti bussia. Minne sen pussin olisi pannut, kun Malmilla piti mennä ruokakauppaan? Säilytyslokeroissa luki, että hae avain euron panttia vastaan asiakaspalvelusta. Asiakaspalvelu-informaatikko oli varattu, piti siis mennä toiseen, halpakauppaan, missä ostoskärryyn olisi pitänyt olla euro. Ei ollut, oli vain kaksieuroinen, eikä ollut koreja. Miehen piti pinota käsiensä väliin, mitä hän halpakaupasta osti, ja kassalla muisti: avattu kassi on rehellisyyspassi, hän vähän näytti että eivät nämä pakautu eväsleivät olleet tämän liikkeen valikoimaa.
Ulkona jo vetisti. Mies käveli etsien liikkeiden katosten sateensuojaa kohti kotiansa, kädessään se muovipussi jossa oli evästä ja nyt vähän jotain muutakin.
Joku voisi luulla, että tällä tarinalla pitäisi olla jokin opetus. Ja onkin, mutta mikä se on: ei se, että saituus kannattaa, vaan se, että syysillallakin on sen tarkoitus.