Liian kylmää hengitettäväksi
Routainen maa ei ollut
lämmin poskea vasten
hukkuessani hiljaa niihin
harhoiksi kutsuttuihin valoheijastuksiin.
Toisiinsa sekoittuvat äänet
vetivät minua pinnan alle
enkä kuullut enää muuta
kuin sanoja joita en ymmärtänyt,
ja kaikki mitä näin,
oli enää raiskattujen värien
haalenneet varjot.
Ilma oli liian kylmää hengitettäväksi.
Minä en nähnyt sinua.
Sinunkin värisi olivat haalenneet.
En tuntenut ihosi lämpöä,
ikirouta rikkoi sen ilmasta.
En kuullut sinun hengitystäsi,
eivätkä heikot kuiskauksesi
kantaneet luokseni.
Minä tiesin silti että olet siellä.
Minä tiesin että olet heikko,
tiesin sinun ohenevan hiljaa
ja liittyvän varjojen keveyteen.
Minä en halunnut sinun lähtevän.
Pelkkä läheisyytesi
oli tuonut lohtua siinä ankeudessa,
jossa me molemmat valuimme pohjalle.
Minä tiesin,
että talvet eivät olleet aina ikuisia.
Minä kuulin kevään kuiskaavan
ja kertovan saapuvansa vielä.
Kaikki kukat eivät silti
selviydy talven yli.
Lopulta värisi olivat enää
rikkinäistä ilmaa,
kasvosi liuenneet tuuliin
ja ajatuksesi unohtuneet pakkasöihin.
Sinä olit lähtenyt.
Minä olin jäänyt yksin
lohduttomuuden ruoskittavaksi,
onnellisuuden kuolinvuoteelle.
Minä olin yksin
kaiken sen kaaoksen keskellä,
missä roviolla poltettu ilo
oli enää rienattua tuhkaa.
Ilma oli liian kylmää hengitettäväksi.
Nyt siinä maistui sinun veresi.
Nimi surkea, mutta rohkeus ei riittänyt siihen että olisin antanut tälle nimeksi Rienattua tuhkaa. Toisiksiviimeisen ja viimeisen [ja surkean] säkeistön välistä tuntuu puuttuvan yksi säkeistö. Sujuvuus puuttuu, niinkuin kaikessa muussakin kirjoittamassani.