Mustat ja valkeat linnut
Lumen raiskaaman maan
ympärillämme peittyessä
itsemurhaa hautoviin vesipisaroihin
ja auringon lämmön hiljaa
hiipuen kivuliaasti
kumpikaan meistä
ei sanonut enää sanaakaan
tai jaksanut edes pelätä.
Sinä vain huokaisit hiljaa,
niiin hiljaa ettei sitä kuullut,
mutta sen värinän aisti ilmassa.
Minä en enää osannut katsoa
sinua suoraan silmiin,
vaan keskityin kuuntelemaan
miten sydämenlyöntimme
hiljalleen hidastuivat.
Huomaamatta otteemme
toistemme käsistä oli irronnut
ja olemassa oli enää hiljaa
veteen sekoittuva veremme
ja sen mukana paenneet,
menneet päivämäärät,
joita kumpikaan meistä
ei enää halunnut muistaa.
Meistä kumpikin tiesi,
nukahtavansa kohta uneen,
josta ei enää koskaan
tarvitsisi herätä kylmään aamuun
näkemään miten pelloilla linnut,
mustat ja valkeat,
tappoivat toisiaan
voidakseen kuolla vapaina.
Hetken päästä kummankaan meistä
ei tarvitse enää tuntea kipua,
tai nähdä miten
kärsimys sarjamurhaa
onnelliset päivät.
Hetken päästä me molemmat
opimme lentämään.
Näky syksyiseltä pellolta. Se taisi sittenkin olla maalaus eikä runo.