Höyhen
Höyhen kädelläsi on hento, valkoinen
nostat katseesi ja odotat, että kohtaisin sen
hiljaa hiipii ääneesi karvas epäilys:
"Oletko vihainen, mistä on kysymys?"
Kasvosi kieppuvat silmissäni ympyrää
hoet, että pitäisi minunkin jo ymmärtää
se, ettei maailmaa rakenneta hiekasta
ei rakkautta liioin lasisirpaleista
Sormesi liikkuvat pitkin höyhenen pintaa
huokaat, että vain unelmat jaksavat kantaa
yli tämän petollisen jään,
syksyn kylmän, joka pimeyteen häviää
Suljen silmäni, kun äänesi kovenee
tivaat, miksen minä nytkään mitään tee
Höyhen, joka on puhdas, lumivalkoinen
putoaa kädeltäsi maata kohti leijaillen
Et ojenna sormiasi pelastaaksesi sen;
annoit päätöksen käteen minun, vielä puoliksi lapsosen
Silmäsi säihkyvät uppoavat joka sekuntiin
minä harhaillen mietin, mikä tie vie unelmiin
Milli milliltä lähestyy höyhen maata
et enää sen kieppuvaa kulkua katsoa saata
Katseesi käännät, istut hiljaa vaan
tahdotko, sittenkin, unohtaa kaiken kokonaan?
En tiedä, mikä saa aivoissani aikaan liikkeen
ajatuksen hukkuvat sydämen kiihtyvään sykkeeseen
Nappaan höyhenen, joka miltei maata tavoittelee
joka hetki on kallis, maailmaani muuttelee
Silmäsi ovat kuin järven kiiltävä jää
astun sille tunnustellen, se on liukas, jalkani pettää
Nostat minut pystyyn, syliisi vedät lämpimään
kuiskaat hiljaa, "josko nyt oppisimme kunnolla elämään?"