Kaksi

Raskaina hengittävat keuhkot sekasotkuisten ajatusten hämmentämän
mielen alla. Ilma kulkee kurkussa viipyen poltettujen savukkeiden
ansiosta. Rinta painuu eilisten alla; vaikea tietää kumpi ahdistaa
henkeä enemmän, tupakka, vai kaikki mikä on jouduttu jättämään
taakse. Tuntui kuin olisi kiivennyt taas yhden vuoren yli. Miten
jatkaa näillä aroilla, jotka ovat tuttuudessaan tuntemattomia?  Sullon
kankaisen kassini uumeniin niin paloja itsestäni, kuin tavaroita,
joiden merkitys on unohtunut. Sellainen minäkin olen; kone joka
hävittää syyn syntymäänsä, kun kelmeä sunnuntai-ilta lakaisee naurun
pois huuliltani, mutta säästää suupielissä nuokkuvan hymyn. Sille voi
joku vielä löytää käyttöä. Kiiruhdan, vaikkei ole kiire. Pakko
liikkua, sillä tuntuu, että voin pitää jotain koossa vain jos liikun
ajatuksiani nopeammin. Kuljen tyhjänä kotilona sadetta uhkuvien
mielipuolisten pilvien alla. Taskuissa kolikoita ja kuitteja, jäämiä
ja jälkiä rikoksista, joiden tekemiselle vain pitkästyminen oli
syynä. Me melko pitkälle toisistamme erkaantuneet jo miehiksi ja
naisiksi ikääntyneet kokoonnumme niiden haalistuneiden yhteisten
asioiden ääreen, joissa edelleen näemme itsemme kadonnein
silmin. Kuitenkin usein epäilemme, näemmekö näin viimeisen kerran?
Eikä se edes ole tärkeää. Varistaa tuuli turhat mietteet päästäni,
sillä on kääriydyttävää takin uumeniin yhä tiukemmin, jotta kestän
kylmältä odottaa junan tuloa. Minuutit liukuvat kohti kymmentä ja
odotan itseni liukuvan uneen, joka puhdistaa viskissä uitetun
melankoliani välinpitämättömyydeksi. Muistan joitakin lauseita
sanoneeni, niitä samoja, joita olen muillekin toistellut. Uskon
siihen, mitä niillä tarkoitan. Ja uskon, että on minua on mahdollista
pitää ääliönä, tai idioottina, jos niitä joutuu kuuntelemaan. Tarjoan
vain kahvoja, jotka lipeävät käsistä, eikä minusta saa otetta. Mutta
mitä siitä?

Cumulus