Ajelehdin

Olimme nähneet kirjoituksen; Aurinko on rakkaus!

Nut ajelehdin jäisessä,suolaisessa virrassa,kappale elävää lihaa jolla on ihmisen muodot. Totuus kasvatti todellisuuden. Läheiseni on viilletty irti sydämeni kammion seinästä.

Hän ei ole kuollut… Kumpa hän olisi kuollut tai itse voisin päästä eroon ruumiistani. Tiedän että myrsky paiskasi hänet toiselle rannalle, mutta aava vedenselkä on ylitsepääsemätön. Tulen jäämään pyörteiden keskelle. Ajaudun alaspäin tätä jäistä, kylmät, jääsiruina tuikkivat tähdet pääni yllä. Tulen loppuun asti käipaamaan häntä, ojentamaan käsiäni.

Mikä maa on siellä, toisella rannalla? Millainen seutu? Palkitaanko hänen hyvyytensä?

Ei,En jaksa! Mieletöntä. Vatsani huutaa, eiä minulla ole ravintoa, mitään ruuaksi kelpaavaa en näe ajelehtivan ympärilläni. JOka suunnalla samaa tyhjyyttä, suolan puremaa vettä joka on autiompaa kuin mikään aitius.

Aivoni kannattavat itseään tyhjyydessä. Käteni kannattaa paljasta kämmentään.

Mutta minä näen edessäni, paljaan kämmenen, ja puristan nyrkkiini palan taivasta ja kaukaisia tähtiä. Opin jäsenteni mahdollisuudet tässä pimeässä kamppailussa. Kunpa en kangistuisi. Ehkä pääsen läntisten päiväntasaajavirtojen alueelle, ne lämmittävät meriä kaikkialla, pohjoisen jäämerenkin. Kohotan kättäni. Käsivarren pituus on minulle matka eilisestä. EN tiedä onko se minkäänlainen hämärä mahdollisuus. Tällä hetkellä lihasten liike on ainoastaan unohdus ja kipu josta tiedän että ole olemassa.

Käsivarren pituinen matka eiliseen.

Mishuko