Pieni pala tutuutta

"Näin viime yönä unta, jossa sinä olit", ilmoitin Niilolle seuraavana päivänä koulussa. Hän nauroi ja kasvoilleni nousi huomaamaton puna. En minä mitenkään ihastunut Niiloon ollut, hän oli hyvä kaverini enkä tajua mitä hän teki unessani sellaisena.

"Mitä mä siel tein?", kysyi Niilo kuin lukien ajatukseni. Mietin, mahtaisinko uskaltaa kertoa totuutta. Tulin tulokseen, että kyllä. Miksi minä kaverille valehtelisin?

"No oli siellä muitakin ja eka kaikki oli jossai meres tai missä lie vedes olikaa, en mä just muista, et mitä ne siel teki. Mut sit mä ja sä oltii jossain tilas tai huonees ja sä selitit mulle ensin normaalil äänel jotai, mut sit sä kuiskailitki mun korvaa ja se kutitti hirveesti ja mä hihittelin. Sit pidettii toisiamme kädestä ja käveltii johonki suuntaa mis oli kai muitaki ihmisiä ja juteltii siin vaa ilosesti", kerroin kaikki samaan pötköön, pitämättä lainkaan hengähdystaukoja.

Niilo pyrskähteli eikä sanonut ensiksi mitään. Minä katselin häntä välttelevästi, posket punertavina. Eikö ollut kauhean noloa kertoa tällaista unta kaverilleen?

"Vai niin, sellaista! Älä nyt ole tuon näköinen, ei unia aina kannata vakavasti, joskus vain. Minä taas unohdin kertoa sinulle yhden unen, jonka näin viime kuussa ja siinä olit sinä. Se oli aika lyhyt, mut muistan sen viel hyvin. Jotkut sun luokkalaiset nauro sulle siin, sit mä otin sua kädestä ja sanoin hiljaa sulle, et älä noista välitä", tunnusti Niilo oman unensa ja nyt oli mun vuoroni naureskella.

"Meil on sit näköjää ollu vähä samankaltaset unet", sanoi Niilo ja hymyili niin kuin oli unessa hymyillyt, iloisesti. "Tuu, meil alkaa bilsan tunti", hän sanoi ja otti oikean käteni keskisormesta ja nimettömästä kiinni ja vilkaisi matkalla smaragdinvihreillä silmillään minun silmiini ja huomasin niissä oudon sävyn. Se oli pieni vilkaisu, mutta ehdin tajuta, ettei Niilo ollut ennen minua katsonut sillä lailla. Ja se pieni hetki, pieni katse riitti siihen, että muistan sen koko elämäni loppuun.

Seuraavana päivänä saavuin välkkäpihalle kymmenen aikoihin ja paras kaverini Marja, jonka porukkaan minä, Niilo ja neljä muuta kuuluttiin, tuli minua vastaan silmät punaisina. Kaikilla muilla oli alkanut kahdeksalta koulu, minulla oli ollut lääkäri.

"Mitä on tapahtunut?", riensin hänen luokseen ja kosketin häntä olkapäähän. Hän romahti asfaltille istumaan ja parkui tuskaisesti kovaan ääneen ja pulleat kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin sotkien hänen meikkinsä. Kyykistyin hänen viereensä avuttomana enkä ymmärtänyt mitään. Ei Marja ollut ihminen, joka itki näin kauan ja niin kuin hänen loppunsa olisi tullut. Siltä se vaan kuulosti. "Kerro", sanoin hiljaa, mutta vahvasti ja istuin hänen viereensä paljaalle maalle. Hän halasi minua kuin maailmanloppu olisi tullut, mutta samalla jotenkin lohduttavasti. Hän puhui jotain olkapäähäni ja hän itki lisää ja mua alkoi pelottaa.

"En mä kuule mitään, jos puhut mun olkapäähän", sanoin hetken päästä ja työnsin häntä vähän taemmas, että näin hänen kasvonsa.

Ne olivat itkemisestä aivan turvoksissa ja nyt ne vaihtuivat yllättäen raivokkaiksi ja Marja alkoi puhua kovalla, vihaa huokuvalla äänellä. "Joku paskiainen juoppo ajoi eilen Niilon yli, ku se oli ylittämässä VIHREELLÄ tietä, helvetti! Ja sit se joutu sairaalaa… Ei sitä enää voitu auttaa! Niilo kuoli, Niilo kuoli", toisti Marja hänen äänensä sortuessa ja hän katsoi minuun kyyneleisillä, tuskaisilla ja surullisilla silmillään. Niilo oli yksi parhaita huumorimiehiä meiän porukassa.

Niilo kuoli. Niilo oli kuollut. Se kuoli. Hän kuoli. Ne sanat eivät mahdu päähäni. Vastahan eilen hän puhui minulle ja katsoi minuun toisella tavalla ja kertoi unensa ja hän oli kuunnellut minua. Ja kaikki se oli ollut eilen.

Halasimme Marjan kanssa siinä pihalla toisiamme loputtoman ajan ja pikkuhiljaa aloin tajuta. Niilo kuoli. Niilo oli nyt kuollut. Kyynel vierähti poskelleni ja sen perässä monta sataa tuhatta. Niilo oli kuollut, kun joku paskiainen juoppo oli ajanut hänet kuoliaaksi. Niilo oli kuollut, enkä minä enää ikinä päässyt sanomaan hänelle, että unessani oli ollut hiukkanen totuutta. Hänen totuutensa olin nähnyt hänen silmistään, hänen katseestaan, kun menimme eilen yhdessä bilsan tunnille. Näen sen vilkaisun nyt ja itken ja hymyilen tuskasta. Tuska, lohdutus, hiljaisuus, ystävän läheisyys.

En unohda sinua.

Joskus on liian myöhäistä. Sano, tee ja rakasta kun sinulla on siihen mahdollisuus.

Elsia