Jäähyväiset
Näen kuinka nenän eteeni leijailee pieni ja punainen vaahteran lehti. Syksy oli taas kerran saapunut painajaisineen. Koulun pihalla katson nauravia ja onnellisia kasvoja. Vielä viime keväänä minäkin olisin kuulunut noihin ihmisiin. Nyt kasvoni kuitenkin peittää suru ja yksinäisyys. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. En olisi millään jaksanut raahautua kouluunkaan. En halua nähdä luokkatovereitani saatikka heidän sääliviä katseitaan eivät he oikeasti välitä. He ovat niitä kouluni pintaliitäjiä, jotka eivät oikeasti välitä kenenkään tunteista. Heitä minulla ja Saaralla oli tapana kutsua barbeiksi. Sana barbi kuvasikin hyvin heidän olemustaan; yliblondatut hiukset, mahdollisimman pieniin ja avonaisiin vaatteisiin puetut vartalot, kilo meikkiä naamassa sekä joka viikko vaihtuvat poikaystävät. Nyt minun pitäisi kuitenkin kohdata nuo barbit yksin ilman Saaraa. Saara oli ollut paras ystäväni neljävuotiaasta lähtien. Me olimme olleet kuin paita ja peppu, erottamattomat, mutta sitten tuli kesä. Viime elokuu muutti kaiken. Saara oli ollut serkkujensa kanssa ajelemassa. Silloin oli tullut kauhistuttava kolari, josta serkut selvisivät hengissä, mutta Saara ei. Sitä asiaa en voi käsittää, miksi kuusitoista vuotiaan tytön, tytön jolla on elämä vielä edessä, annetaan kuolla. Luuhistun kyykkyyn. Maassa on veren punaisia, kuolleita lehtiä.
Saaran kuolemasta on nyt tasan kolme kokonaista ja pitkää kuukautta. Kävelen tuttua rantapolkua pitkin. Ensimmäiset syyspakkaset ovat tulleet. Kylmä tuuli piiskaa kasvojani. Nostan takkini kaulukset ylemmäs ja painan pääni yhä alemmas. Juuri tässä rannassa minun ja Saaran oli kesäisin tapana uittaa kaarnalaivoja. Vaikka olimmekin jo kuudentoista, olimme silti viime kesänä käyneet myös uittamassa niitä. Siitä oli tullut meille perinne. Vilkaisen nyt lammelle päin haikein mielin. Muistot tulvivat mieleeni. Yksinäinen kyynel vierähtää poskelleni, kun muistan, kuinka olimme Saaran kanssa löytäneet lammen rannasta kaksi sydämen muotoista simpukan kuorta. Olimme silloin ehkä noin viiden vanhoja. Olimme tehneet niistä itsellemme riipukset ja siitä lähtien ne olivat olleet meillä aina mukana. Työnnän käteni takkini kauluksesta sisään. Siellä se riipus on vieläkin, roikkumassa kaulassani. Huomaan kuinka lammen pinta on seitin ohuen jään peitossa. Otan maasta pikkuruisen kiven ja viskaan sen lampeen. Jää rikkoutuu ja lähden kävelemään kyynelten tahrivin silmin pois.
Saaran kuolema on masentanut minut totaalisesti. Siitä on nyt jo neljä kuukautta ja joulu on lähestymässä. Enää en ole jaksanut mennä kouluunkaan. Ajattelen ettei kukaan kaipaa minua siellä ja että näin on parempi. Ruoka ei enää maistu minulle. Vajaassa neljässä viikossa olen laihtunut lähes viisi kiloa. Äitini ei ole huomannut käytöksessäni mitään outoa. Mielessäni vain pyörivät yhä miljoonat samat kysymykset; Miksi juuri Saara? Vastausta niihin en kuitenkaan ole saanut. Päässäni soi Indican yhden kappaleen lause:
"Aivan kuin lapsen sadussa, jossa on toinen maailma, niin kaunis ja kultaa hohtava, se särkyy kosketuksesta", tuo lause kuvasi liiankin hyvin elämääni. Meillä oli Saaran kanssa ollut oma maailma, joka oli täynnä rakkautta, mutta se todellakin särkyi varoittamatta.
Kosketan rautaa. Kylmyys vihloo sisälläni, en silti välitä. Painan kostuneet silmäni kiinni ja kimaltavat kyyneleet ilmestyvät silmänurkkiini. Aivan liian voimakkaasti meikatut silmäni tuhriintuvat vielä enemmän kyynelten valuessa poskilleni. Miksi juuri minun kohdallani piti käydä näin? Mitä minä olin mukamas tehnyt niille ihmisille, jotka jättivät minut? Tai oikeastaan, mitä Saara oli muille ihmisille tehnyt? Hänhän oli aina niin iloinen ja ystävällinen kaikille, myös niille jotka eivät sitä aina olisi edes ansainnut. Nostan hitaasti toisen jalkani sillan alimmalle kaiteelle. Siinä on hieman loskaa, joka on kuitenkin pakkasten takia jäätynyt liukkaaksi. Katson alas. Vesi on mustempaan kuin aikaisemmin. Veteen ei enää heijastu kauniita tähtiä. Katsahdan ylös. Pilviä on alkanut kertyä, äsken vielä niin kirkkaalle tähtitaivaalle, ja yksittäisiä lumihiutaleita on alkanut hiljalleen tippua joen virheettömälle pinnalle. Kosketan kasvojani ja tunnen kuinka äskeiset kyyneleet ovat jäätyneet poskilleni. Nousen kokonaan seisomaan alimmalle kaiteelle ja kiroan oikein kovaan ääneen maailman pahuutta. Uskoni Jumalaan ja ihmeisiin on lopullisesti ohi. Olisiko parasta hypätä? Kurottaudun eteenpäin. Näyttää siltä kuin pudotus olisi vain jatkunut ja jatkunut. Nostan toisen jalkani ylimmälle kaiteelle. Se olisi nyt menoa. Ehkä näin onkin parempi. Ei kukaan tulisi kaipaamaan minua. Kukaan ei välittä. Yhtäkkiä epätoivo kuitenkin valtaa mieleni. Jankutan itselleni, että näin on parempi ja tällä tavalla ainakin pääsisin Saaran luo. Sitä paitsi kukaan ei välitä, niin olin ainakin päättänyt. Olin viivytellyt jo aivan liian kauan. Nyt teen sen. Nostan hitaasti ja epävarmasti toisenkin jalan ylimmälle kaiteelle. Sitten, yhtäkkiä kaikki pimenee, enkä enää tunne mitään.
"Noniin, avasinhan se meidän pikku prinsessa viimein kauniit silmänsä", kuulen äitini sanovan hänen tekopyhällä äänellään. Katsahdan ympärilleni. Kaikkialla on vitivalkoisia seiniä. Olisinko nyt siellä taivaassa?
"Mitenkäs se meidän potilas jakselee?" kysyi ventovieras ääni. Potilas? Nyt selkeni, olin sairaalassa, mutta millä ihmeen konstilla minä tänne olin joutunut? Olisiko joku idiootti tullut ja pelastanut minut? Sainkin miettimääni kysymykseen vastauksen liiankin nopeasti.
"Tämä herrasmies, tässä, toi sinut tänne. Oli kuulemma löytänyt sinut sillalta makaamasta", äitini puhua pälpätti. Vai että vielä herrasmies! Ei tuollaisia ihmisiä saanut olla Suomessa. Ei täällä ketään kiinnosta toisten tekemiset, saatikka sentään auta toisia ihmisiä, varsinkaan ventovieraita.
"No, kai sinä nyt sentään kiität häntä?" äitini kysyi äänellä, josta pystyi helposti aistimaan närkästyneisyyttä. Vai että pitäisi vielä kiittää? Ja hah sanon minä. Tälläkin hetkellä tekisi mieli kuristaa tuo ihminen. Pelastaa nyt minut hetkellä, jolloin olisin halunnut kuolla. Nytkin olisi parempi olla kuollut, ei tarvitsisi kiitellä typeriä ihmisiä ja voisin olla onnellisesti Saaran luona.
"No, kiitos nyt sitten", sain kakistettua suustani, samalla väläyttäen hänellä parhaan tekohymyni. Mies tajusi lähteä pois huoneestani ja äitinikin lähti hakemaan hoitajaa paikalle. Siis mitä se mies oli sanonut, makaamasta sillalla? Mutta eihän se ole mahdollista, minähän hyppäsin. Paha aavistus valtaa mieleni. "Minä liukastuin!" huudan niin kovaa, että vitivalkoisilla seinillä riippuvat taulut alkavat huojua.
Katson ikkunasta pihalle. Näen siellä pikku lapsia leikkimässä lumisotaa ja rakentamassa lumiukkoja. Yöllä oli satanut lunta ja maa oli saanut kauniin, paksun ja valkoisen lumipeitteen. Voin kuulla heidän naurunsa ja iloiset sanat toisilleen. He hymyilevät ja näyttävät onnellisilta. Mutta ehkä se on vain pintaa, jonka alla lapset oikeasti vihaavat toisiaan ja esittävät vain olevansa kavereita keskenään. Tiesin miten maailma jaksaa satuttaa, joten se ei olisi ollut mikään ihme. Silti toivon vain, että voisin olla tuolla yhdessä Saaran kanssa. Haluaisin niin kovasti olla taas pikku lapsi vailla huolia. Tyttö joka voisi aina, kun on paha olla käpertyä äidin ja isin kainaloon turvaan. Käännän katseeni pois ikkunasta, ettei kukaan näkisi kuinka kyyneleet vierivät poskilleni. Siinä nyt ei ollut mitään järkeä, kuka nyt sairaalan ikkunoita tuijottaisi? Kuivaan kyyneleet hihaani ja vilkaisen uudestaan ikkunaan. Se on hieman huurteessa. Painan käteni sen kylmää pintaa vasen.
"Johanna?" kuulen hennon ja tutun äänen kuiskaavan. Lasken nopeasti käteni alas ja käännän katseeni oven pieleen. Tulija on Saaran äiti. Hän ojentaa minulle valkoisen ruusun, samalla istahtaen viereeni.
"Miten sinä, tyttö kulta voit?" hän kysyy säälivästi.
"Ihan hyvin, kai", vastaan kohauttaen samalla olkapäitäni. "Kuulehan..", hän aloittaa ja kaivaa taskustaan vaaleanpunaisen ja hieman ruttaantuneen paperin sekä Saaran simpukka riipuksen. Katson häntä kysyvästi, sanomatta kuitenkaan mitään.
"Ennen kuin annan nämä sinulle, sinun on hyvä tietää, että kukaan ei tiedä miksi..", Saaran äiti sanoo salaperäisesti, kyynelten ilmestyessä hänen silmiinsä.
"Löysin nämä Saaran huoneesta, noin kuukausi hänen kuolemansa jälkeen. En olisi koskaan halunnut kertoa sinulle, mutta nyt kun yritit itsemurhaa, on ehkä parempi", hän sanoo ojentaen paperin ja riipuksen minulle. Paperi olikin kirje, jonka Saara oli kirjoittanut. "Se kirje on sinulle osoitettu. Siitä saat vastauksia kysymyksiisi, mutta myös lisää kysymyksiä, joihin kenelläkään ei kuitenkaan ole vastauksia", hän sanoo, nousee ja lähtee kävelemään kohti ovea. Hän vilkaisee vielä kerran minuun päin ja näen pienen hymyn tapaisen nousevan hänen surun peittämille kasvoilleen. Katson hänen peräänsä surullisesti. Ovi käy. Syvennyn kirjeen lukemiseen.
29. Elokuuta 2001
Rakas Johanna,
Mulla on nyt tosi vaikeata, vaikkei sitä päälle päin ehkä huomaakkaan. Mä yritin elää sun rakkautesi turvin, mutta se ei onnistunut. Toivottavasti joskus pystyt antamaan anteeksi, tämän mun valinnan. En vain yksinkertaisesti jaksa enää elää. Sun pitää kuitenkin jatkaa elämääsi, etkä saa tehdä itsellesi mitään pahaa. Muuten en ikinä anna itselleni tätä anteeksi. Tässä on sulle mun riipus, pidä siitä hyvää huolta. Mä menen jo edeltä sinne parempaan paikkaan, sinne toiseen maailmaan, joka on kaunis ja kultaa hohtava, meidän omaan paratiisiin ja odotan sua siellä. Enkelini.
Sua ikuisesti rakastaen: Saara, sun oma enkelisi
Kyyneleet tulvivat silmiini ja tippuvat suoraan kirjeen päälle. Otan sängyltä riipuksen ja painan sitä rintaani vasten. Katson ikkunasta ulos kirkkaalle yötaivaalle.
"Mä tiedän ei mun enkeli jätä mua" , kuiskaan hiljaa ja huomaan kuinka yksi tähti alkaa loistamaan muita kirkkaammin.
Muistan vieläkin kuin eilisen, kuinka Saaran äiti tuli sairaalaan ja kertoi, ettei mitään kolaria ole ikinä ollutkaan. Saara oli tehnyt itsemurhan.
"Kukaan ei tiedä miksi", huuleni lausuivat kuin itsestään. Saaran äidin käynnistä oli tänään kulunut päivälleen tasan puoli vuotta. Olin päässyt sairaalasta pois heti seuraavana aamuna. Sieltä pois päästyäni, en ollut käynyt kertaakaan Saaran haudalla. En vain yksinkertaisesti ollut pystynyt. En ollut kyennyt ymmärtämään, miksi Saara oli jättänyt minut yksin tähän kylmään maailmaan. Nyt olin valmis. Polvistun Saaran haudan eteen. Toukokuinen kevättuuli puhaltaa lämmintä ilmaa kasvojani vasten. Kiharat, enkelimäiset hiukseni hulmuavat tuulessa. Kimaltavat kyyneleet ilmestyvät silmiini, kun kaivan pikkuriikkisen kuopan Saaran haudan päälle, hautakiven eteen ja kaivan taskustani valkoisen liinan. Avaan sen ja nostan hellävaraisesti sieltä meidän sydämen muotoiset simpukka riipuksemme. Yhdistän ne kokonaiseksi, sydämen muotoiseksi simpukaksi ja varovaisesti lasken sen kuoppaan. Peitän kuopan mullalla ja päälle asetan kaksi vitivalkoista ruusua ristiin. Se olkoon merkki siitä, ettei mikään tässä maailmassa tulisi meitä erottamaan, ei edes kuolema. Nousen ylös haudalta ja pyyhin kyyneleet kermanvalkoisen paitani hihaan. Lähden kävelemään haudalta poispäin. Käännyn vielä kerran ja lähetän Saaralle lentosuukon. Samalla valkoinen kyyhkynen lentää aivan vieressäni kasvavan omenapuun kukkivalle oksalle. Minusta tuntuu kuin se hymyilisi minulle ja ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, minunkin huulilleni nousee pieni hymy.
"Odota mua siellä, mä tuun perässä, sitten kun on mun aika, sillä eihän ero ole ikuinen", lausun Saaralle, samalla katsahtaen ylös taivaalle, juuri samaan aikaan, kun pieni valkea kyyhkynen lähtee lentämään kohti kullan hohtavaa aurinkoa.
Prinsessasi
|