Viillot

Tytön meikit olivat levinneet itkun jäljiltä, normaalisti niin kauniit kasvot olivat vääristyneet vihasta, kuin kaikki kauneus olisi revitty niistä irti. Hän pakeni huoneeseensa, hän tiesi, ettei hänen äitinsä välittäisi, ei edes huomaisi kuinka paljon sanat olivat oikeasti satuttaneet, pian hän olisi jo unohtanut äskeisen, se ei ollut hänelle paljoa, vain pieni hetki elämää. Mutta tyttö ei unohtanut. Muistona kaikesta parin kuukauden takaisesta oli jäljellä vielä pieni, ohut, tuskin erottuva jälki oikeassa käsivarressa, jota kukaan ei huomannut, kukaan ei katsonut. Enää vain tyttö huomasi sen.

Hän oli silloin kertonut sen äidilleen, ajatellen saavansa apua, sillä tiesi tarvitsevansa sitä. Mutta hän ei saanut sitä, ei vaikka yritti. Äiti oli vain luullut kaikkea huomion hauksi, eikä ollut ymmärtänyt selityksiä, ei avun tarvetta. Hän ei ollut edes tullut ajatelleeksi, että kaikki voisi johtua riidoista, sanoista, joiden hän ei tajunnut satuttavan.

Hän laittoi musiikin soimaan, lujalle, mutta silti tietäen, ettei se auttaisi, ei tänään, ei nyt. Niin syvälle sanat olivat viiltäneet. Hän yritti karistaa sanat pois mielestään, repi pitkillä kynsillä käsivarsiaan unohtamisen toivossa. Mutta se ei riittänyt hänelle, se ei enää sattunut, ei enää vienyt sanoja mennessään.

Lopulta tytön katse harhautui pöydällä oleviin saksiin, ja niistä käsivarren vieläkin umpeutuvaan arpeen, sanat yhä kirkkaana mielessään, hän ei pystynyt unohtamaan, ei pystynyt lopettamaan itkuaan. Hän sulki silmänsä, sakset olivat viimeinen asia mitä hän halusi. Silti hän otti sakset käsiinsä, tuntien, ettei mikään muu auttaisi, ja asetti ne käsivarrelleen, varovasti. Hän muisti, kuinka paljon se sattuisi, mutta tiesi, että kipu korvaisi kaiken moninkertaisesti- ainakin seuraavaan päivään asti, jolloin ne pitäisi peittää muulta maailmalta, ettei kukaan voisi nähdä, ettei kukaan voisi syyttää.

Ikuiselta tuntuneen hetken jälkeen tyttö viimein, varoen, viilsi saksilla käsivarttaan pitkin, hän ei halunnut minkään näkyvän seuraavana päivänä. Hän ei tahtonut edes muistaa seuraavana päivänä. Varovaisesti, viilto viillolta hän unohti sanat, unohti pelätä kipua, unohti, että seuraavana päivänä joku voisi nähdä jäljet.

Vain hetkeksi hän pysähtyi katsomaan käsivarttaan, ja näki kuinka muutama valkoinen viiva iholla muuttui punaiseksi, verestä, jota tihkui vain sen verran, että jokainen, joka katsoi edes hetken tarkemmin käsivartta, näki jäljet, ja tietäisi, mistä jäljet olivat tulleet.

Jossain vaiheessa tyttö laski sakset kädestään ja itki itsensä uneen. Ja tiesi tarvitsevansa apua, mutta pelkäsi pyytää sitä.

Katja