Viimeinen
Mä laskin veitsen terän pehmeästi ranteelleni. Oikein odotin sitä tunnetta kun lämmin verinoro valuisi pitkin mun kämmentäni, helpottaen. Ensin tulisi kipu. Ensimmäinen viilto sattui aina. Viiltävän kivun jälkeen kumminkin helpottaisi. Hetkeksi.
Usein mä mietin että miksi mä teen näin. Eihän mulla ole mikään huonosti. Kaikki hyvin.
Vanhemmat, perhe ja ystävät. Kaikki välittää. Mutta silti mä olen itsetuhoinen. Silti mulla on tunne että tää ei ole oikein. Mä en ansaitse tätä. Täällä on niin paljon muitakin ihmisiä. Muita jolla on asiat paljon huonommin. Ja silti mä teen näin.
Mä viilsin terällä lyhyen viillon, vanhojen arpien viereen. Ne arvet oli parantunut jo aikoja sitten. Mutta kaikista syvimmät haavat oli niitä joita ei voinut nähdä. Ne haavat vuotivat alati eivätkä ne arvet varmaan koskaan parannu.
Viilto oli niin olematon, ettei se edes sattunut kunnolla. Kun mä nostin terää viiltääkseni uudestaan, mä en pystynytkään. Mä yritin uudestaan, mutta käsi ei noussut.
Ei se että sille kävi niin oikeuta mua tähän. Ei se että Aamulla oli paha olla tarkoita että mun pitäis lopettaa elämäni tähän. Eihän Aamu edes tappanu itseään. Aamu kuoli. Liian aikaisin, mutta silti.
Aamulla oli paha olla, koska se oli sairas. Se oli sairas. Sillä oli syöpä. Vaikka Aamulla oli syöpä, se jaksoi silti iloita elämästään. Silloinkin kun sen hiukset alkoivat lähteä, se vaan nauroi ja sanoi että se tarvii huivin. Me ostettiin sille huivi. Hieno punainen huivi, siinä oli kuva ja kaikki. Aamu tiesi kuolevansa ja silti se jaksoi elää. Ihan kun se positiivisuudellaan ja iloisuudellaan olisi saanut jonkun tuolla ylhäällä liikuttuneeksi ja saanut lisää aikaa. Aikaa piristää muidenkin elämää. Kun se alkoi olla huonossa kunnossa ja joutui yhä pidemmiksi ajoiksi sairaalaan makaamaan, se jaksoi silti säteillä. Kun sen silmissä sumeni ja jalat petti alta, se jälkeenpäin jaksoi vääntää vitsiä siitä. Aamu sai sairautensakin kuulostamaan vähemmän kamalalta. Kun sen kasvoilta katosi väri ja päässä heitti, se jaksoi silti olla iloinen.
Elämästä pitää nauttia. Ei koskaan tiedä milloin se loppuu, ja kun se loppuu, sä et koskaan saa toista samanlaista. Tää on ainoa kerta kun sä elät. Ja sä itse vaikutat siihen miten sä elät ja millaisen elämän sä saat aikaan. Niin se jaksoi aina sanoa. Ihan kuin se olisi tietänyt mitä mulle käy kun se lähtee pois. Se tahtoi varmistaa että mä jään tänne. Se ei halunnut että mä seuraan sitä. En vielä. Se halusi että mä jään tänne. Jatkamaan elämääni ja auttamaan muita niin kuin se oli mulle tehnyt.
Aamu tahtoi että mä olisin jollekin yhtä tärkeä kuin se oli ollut mulle. Ja kun se viimein kuoli. Se jaksoi silti hymyillä. Aamu kuoli rauhallisesti, kotona, hymyillen.
Mä katsoin veistä ja yhtäkkiä heitin sen pois. Ihan kuin siinä olisi ollut syy mun pahaan oloon ja sisäiseen tuskaan. Veitsi kiilteli punaisena mun omasta verestäni mun nilkkani vieressä, ilkkuen mulle. Se yritti saada mut tarttumaan siihen. Niin mä teinkin. Mä tartuin veitseen ja heitin sen ulos avoimesta ikkunasta. Se oli ollut viimeinen kerta kun mä satutin itseäni. Viimeinen. Enää mä en tekisi niin. Tämä oli ollut viimeinen. Enää mä en leikkisi, että mulla ei ole oikeutta elää. Enää mä en luulisi että mulla ei ole syytä elää. Ei se että Aamu kuoli, tarkoita että mun pitäisi kuolla. Aamu kuoli, koska oli Aamun aika kuolla. Mun aikani tulisi, kun oli tullakseen. Vielä se ei ollut tullut. Mä jatkaisin elämääni. Iloisena. Surisin Aamua, mutta samalla muistaisin kuinka ihana ihminen se oli. Ja olisin iloinen siitä että se sai rauhan. Rauhan niistä kivuista mitkä sillä oli. Ja silti se jaksoi nauraa ja hymyillä. Niin jaksaisin mäkin. Mä olisin iloinen, nauraisin, itkisin. Ja eläisin kunnes mun aikani tulisi. Eläisin ilman sitä tuskaa jonka olin itse aiheuttanut.