Itkuvirsi
Piiritys. Aluksi kaikki vain tulevat, tulevat lähemmäs ilman sen suurempia torven toitotuksia. Jyskyttää silti vähän ohimossa. On suunnattoman hiljaista, mutta tunnen korviavihlovan musiikin huokuvan ihoni alta. Ihoni poreilee kosketuksesi jäljiltä, polttavasti ja kirvelevästi. Kuin kuumat tikku-ukot painaisivat puukonterävät metallijalkansa hipiälleni raapien, kaapien ja venyttäen ihoni äärimmilleen, kastaen jalkansa kuumaan tervaan ja pyyhkien näkymättömät arpeni piiloon suolalla. Kuuma vesi valuu hartiotani, kylkiluitani ja lanteitani alaspäin, sitten se laskeutuu vesiputouksen tavoin luisille reisilleni ja siitä likaisentäyteen viemäriin. Otan tukea seinästä, etten kaatuisi pyörrytyksestä ja kiroan mielessäni "JeesuksenPerkeleenhuorat", kun olinkin tunkenut käteni johonkin erehdyttävästi ulosteelta näyttävään. Repäisen käteni nopeasti pois ja liotan sitä ihoa hivelevässä vedessä tuntikaudet. Sitten alan laulaa hiljaisella äänellä sitä samaa surullista suihkulaulua, jonka keksin jo monia vuosia takaperin. Peseydyn kunnolla samalla. Vedenlitrausvuoteni keskeytyvät kun ovea rynkytetään hurjasti. Joku tuntematon tomuveikko huutaa jotain tyypillisistä ämmistä ja minä suljen korvani. Suljen samalla silmäni, kun oksennus oksennuksen perään vyöryy suustani ulos jättäen peräänsä kitkerien ja happamien makujen ryöpyn. Suihkulauluni jatkuu yhä kovempana peittäen alatyyliset karjumiset taaksensa. Se alkaa vähitellen kuulostaa mielipuoliselta hautajaisvirreltä, joka saa ihoni heti kananlihalle. Odotan ja odotan. Annan veden hukuttaa minut maailmaansa.
***
"Isäää", kuulen jonkun lapsenäänisen, ilmeisesti ipanan siis, kutsuvan pelokkaasti ihmisjoukossa. Jäykistyn. Pelkään tuota sanaa. Tainno, en pelkää enää. Alle 10-vuotiaani pelkäsin. Ja vihasin. Niinkuin vihaan edelleenkin, sairaalloisen paljon, niin paljon, että kynteni takertuvat kämmeniini painaen puolikuunmuotoisia hieman verisiä painaumia syvemmälle ihoon. 'Isä' on kuin kirosana minulle, tosin kiroilen niin saatanasti, ettei se sekään voisi olla. 'Isä', 'poikaystävä' ja 'setä' ovat sanoja, joita minä inhoan. Inhoan niin paljon, että tönäisisin 90-vuotiaan puolustuskyvyttömän mummon mielummin auton alle. Nämä ovat taas näitä tunnustuksia, joita ei kuuluisi sanoa ääneen, mutta minä sanon. Sillä en minä näe mitään syytä olla hiljaakaan enää.
***
Makaan lattialla kädet tiukasti pakkopaidassani. Olen vatsallani ja kun avaan silmäni, näen vain harmaan lattian. On pimeää, varmastikin yö. Mutta yhtäkkiä, kun kuuntelen ilmeisesti seinällä olevan sekunttiviisarin hiljaista tikitystä, valot syttyvät huoneeseen, ja minut käännetään kovakouraisesti toisinpäin. Makaan lattialla katsoen silmästä silmään parranhaivenista retkua, joka on biologinen isäni. Kuola valuu hieman hänen toisessa suupielessään ja hänen hengityksensä puhaltaa viinamaista hajua kasvoilleni. Hän virnistää irvokkaan vahingoniloisesti huomatessan pelästyneen ilmeeni. "Luulit pääseväsi minusta noin helposti eroon, niinkö?" inhoamani, rumin ikinä kuulemani ääni kuiskaa pahaenteisesti. Olen oikea pelkuri. Tällaisina hetkinä en osaa tehdä mitään, en puhua, en huutaa apua, en liikkua. Kuin näkymättömät kahleet olisivat ympärilläni. Annan tämän miehen tehdä työnsä, hänen hengityksensä rahina ja turvonnut elin seuranani. Tunnen itseni säälittävän pieneksi ja avuttomaksi. Suljen silmäni ja toivon, että hetki olisi pian ohitse. "Avaa silmäsi, kullannuppu", isä sanoo tekolempeästi. Pidän silmäni tiukasti kiinni, en halua katsoa häntä. "Avaa silmäsi huora", hän karjaisee, "haluan että katsot minua, kun tulen sisääsi, olenhan sentään isäsi." Niimpä avaan silmäni. "Käskystä, herra", sanon mielessäni ironisesti, muutakaan en osaa. Annan hänen hoitaa hommansa tyylikkäästi loppuun, niin kuin tämän kaiken paskan muka voisi. Tultuaan sisääni, hän katselee minua pitkään hiljaa. Pidätän hengitystä. Sitten hän alkaa nauraa. Kovaa ja kolkosti. Oikea räkänauru; totta se on, isäni sylki lepäsi kasvoillani. Isä nauraa vieläkin kylmää nauruaan, kun ottaa jotain viereisestä kaapista. Se kiiltää pimeässä, kun hän kääntyy. Teräväreunainen, tappava. Puukko! "Hän aikoo tappaa minut", päässäni soi. "Hän aikoo tappaa minut tässä ja nyt!" Mielenvikaisesti raakkuva isähahmoni astuu lähemmäs minua ja lopulta istuu päälleni.
"Tämä on oikein mukavaa, eikö?", hän antaa kysymyksensä hukkua ensin hiljaisuuteen. "Henki hengestä", hän kuiskaa silmät välähtäen yhtä kirkkaasti kuin veitsi kaulavaltimollani.
Herään hikisenä ja paniikissa. Isä! Minä tapoin hänet viime kesänä. Nyt hän on tullut takaisin! Paitsi sehän oli vain uni. Hän on tullut uniini vainoamaan minua, en voi enää ikinä olla rauhassa. Nyyhkytän hiljaa, niin kuin olen tottunut entisessä kodissani isän ollessa paikalla. Jos hän olisi kuullut, mitä tahansa olisi voinut tapahtua.
***
31-vuotias minä kävelee pitkin katuja. Olen tulossa juuri töistä. Painajaisunesta, josta kerroin on kulunut päälle kymmenen vuotta, mutta uusia on tullut. Olen käynyt psykologilla, saanut unilääkkeitä ja viettänyt kaikin puolin rauhallista elämää muuten, mutta unet vain aina jaksavat vainota minua. Näen kohtauksia menneisyyteni kauhuista, näin traagisesti ilmaistuna.
Kävelen autoni luo, tungen laukkuni pelkääjän puolelle ja istun itse ratin taakse. Kuinka ollakaan ajaessani hieman nopeusrajoitetta kovempaa illallisaikaan, joku juopporetku törmää päistikkaa omaan autooni. Ja kuinka ollakaan, pääni iskeytyy johonkin kovaan, auto suistuu ojaan, lyön itseni vielä hurjemmin ja olenkin kuollut. Viimeinen ajatukseni oli, että siellä isä odottaa minua. Siellä jossain hän odottaa minua ja vaatii kostoa. Enkä pääse häntä karkuun.
"Henki hengestä."