Haaveiden jyrkänne

Kun olin 5 vuotta muutime Katinmutkaan. Entisen talomme lähellä asui vain poikia. Ajattelin, että saattaisin tutustua täällä tyttöihinkin. toisin kävi. Koko paikka oli täynnä poikia. Silloin tajusin sen; en tullut toimeen tyttöjen kanssa. olin kuin poika.

Tutustuin poikiin melko nopeasti. Olimme monesti yhdessä ulkona. Kun olin 8 sain skeittilaudan. Skeittasin poikien kanssa kesäisin ja talvella lumilautailin. Koulussa yritin tutustua myös tyttöihin. Ei siitä mitään tullut. En vain ymmärtänyt tyttöjen juttuja.

Sain toisen pikkuveljen. En vain tajunnut sitä. Vanhempani riitelivät koko ajan, tai no sen ajan minkä isä oli kotona. Sillä oli aina töitä. Ei äiti jaksanut huolehtia. minulle se työ jäi. En minäkään enää jaksanut. Koulu painoi päälle. Kaveritkin siinä sitten jäivät.

Eräänä päivänä hermostuin, kun vanhemmat taas riitelivät. Otin koiran mukaani ja lähdin metsään. Juoksin ja juoksin. Lopulta olin niin uupunut, että makasin vain maassa ja itkin. Olin pimeässä metsässä. Yhtäkkiä puhelin soi. Säikähdin, mutta kun huomasin että soittaja oli äiti päätin olla vastaamatta ja suljin puhelimeni. Lähdin kulkemaan eteenpäin. Metsä tuntui pelottavalta ja pimeältä. En katsonut eteenpäin, kuljin vain. Yhtäkkiä näin pienen puron. Lähdin seuraamaan puroa. Silloin näin maailman ihanimman paikan; Haaveiden jyrkänteen! Puro solisi alas jyrkänteeltä. Jyrkänne näytti vaaralliselta, mutta jotenkin niin kiehtovalta. Oli jo kuitenkin myöhä ja lähdin kohti kotia. sulkeuduin omaan huoneeseeni, vaikka äiti yritti kuinka kysellä.

Seuraavalla viikolla äiti ja isä riitelivät taas melkoisesti. Lopulta isä lähti, menin äidin luo ja yritin pyytää rahaa elokuviin. "Eikö sinulla pyöri mielessä kuin raha?!" äiti huusi minulle. Silloin tunsin äidin ison ja kovan käden poskellani. Katsoin äitiä hetken aikaa. Kun tajusin tapahtuneen lähdin juoksemaan. Juoksin ulos talosta kun kyyneleet valuivat poskia

pitkin. Tunsin ilkeää jomotusta poskessani. Kuulin äidin nyyhkytyksen, mutta en edes vilkaissut taakseni. Oli minua ennenkin lyöty, jossain tappelussa. Tällä kertaa se sattui enemmän. Se satutti myös sisältä, sydäntä. Olin juossut aikani kun tajusin olevani taas ihanalla jyrkänteellä, mutta en olut yksin. Puun vieressä istui tyttö joka itki. Lähdin juoksemaan karkuun, mutta tyttö huusi perääni. Käännyin ja katsoin tyttöä. Näin puukon tytön vieressä ja otin pari askelta poispäin. "Haluatko puhua jostain, vaikka tuosta mustelmasta?" tyttö kysyi ja osoitti poskeani. Kirosin hiljaa itsekseni ja istahdin tytön viereen. "Haluatko kertoa jotain? Käytkö täällä usein? Miten edes löysit tänne?" tyttö tokaisi. Näin syvät arvet tytön kädessä. Katsoin niitä hämmästyneenä, mutta tyttö peitti ne. "Voin minäkin toki kertoa. Olen Elsa ja elämäni on painajaismaista. Olen täällä useinkin, aina kun en ole osastohoidossa", tyttö selitti. "No mie oon Milla ja riitelin juuri äidin kanssa", enempää en pystynyt sanomaan, koska purskahdin itkuun. Kaikki vain tuntui niin pahalta mutta kun Elsa halasi minua ja otti kainaloonsa kaikki tuntui vähän paremmalta. Sain juuri ja juuri mutistua kiitoksen.

Sen jälkeen tapasimme Elsan kanssa kallioilla melkein joka ilta. Elsa oli 16 vuotta ja vakavasti masentunut. Hän yritti auttaa minua parhaansa mukaan ja minä häntä. Jaoimme murheemme ja kaikki tuntui vähän valoisammalta. Mutta eräänä iltana ollessani jyrkänteellä Elsaa ei näkynyt missään. Löysin erään puun juuresta kirjeen, joka oli osoitettu minulle. Avasin sen ja luin ääneen: "Anteeksi Milla. Joudun palaamaan osastolla. Tulen kyllä takaisin, usko itseesi niin pärjäät! Toivoo: Elsa". Käsiala oli huteraa ja siitä oli vaikea saada selvää. Mutta miksi, miksi piti lähteä juuri nyt kun olisin halunnut jutella? Tuijotin kirjettä ja itkin. Otteeni lipesi ja kirje lähti tuulen mukaan. Katsoin sen perään ja silloin tunsin kuinka talven ensimmäinen lumihiutale leijaili nenäni päälle. Lunta alkoi tulla yhä enemmän ja enemmän. En kuitenkaan lähtenyt mihinkään. Tuntui kuin pieni liekki sisälläni olisi sammumaisillaan.

Kävin jyrkänteellä päivittäin. Kaksi viikkoa lipui ohitseni ennen kuin Elsa palasi. Sinä samaisena iltana kun kävelimme jyrkänteen juurella näin naisen. Nainen oli aivan ruhjeilla ja jonkin terävän viiltoja oli kaikkialla ruumissa. Yritin katsoa naisen kasvoja mutta ne olivat aivan ruhjuiset. Hiukset olivat takkuiset ja niissä oli verta. Nainen näytti jotenkin etäisesti äidiltä, mutta ei se voisi olla. Ei äiti olisi voinut tehdä sitä. Elsa kaivoi taskustaan kännykän ja soitti ambulanssin. Nainen haettiin pelastushelikopterilla ja he tutkivat myös minut. Olin kai aivan shokissa enkä saanut sanaa suustani. Istuimme Elsan kanssa vielä hetken. Elsa selitti kai jotain, mutta en kuullut. Kuulin ainoastaan sydämen lyöntini. Ajatukset vaelsivat päässäni. Lopulta Elsa saattoi minut kotiin. Kun näin ettei äiti ollut kotona kysyin Sampsalta missä äiti oli. "Työmatkalla", Sampsa tokaisi. Mutta eihän äidillä ollut edes töitä. Silloin tajusin kaiken ja lähdin juoksemaan kohti sairaalaa. Tunsin kuinka sisälläni oleva liekki oli vähintään juhannuskokon kokoinen. Pääsin sairaalan pihaan ja juoksin sisään. "Missä äitini on? Kertokaa! Haluan nähdä äidin!" huusin ja juoksin ympäriinsä. Lopulta olin niin uupunut että lysähdin maahan ja itkin. Joku tuli ja kantoi minut pois. Yritin pyristellä vastaan, mutta en jaksanut.

Heräsin jostain ja ihmettelin missä olin, mutta kun näin erilaisia lääkkeitä ja valkotakkisen miehen menin paniikkiin. Mies yritti rauhoitella minua, mutta syöksyin piiloon pienen pöydän alle ja huusin: "Mitä olette tehneet äidilleni! Minä haluan nähdä äidin!" Lääkäri jatkoi rauhoittelemista ja kysäisi "Kuka on äitisi?" En siis pääsisi pälkähästä jos en puhuisi. "Äiti..hyppäsi. Minä ja Elsa löydettiin. Helikopteri vei pois" sain mutistua. Olin paniikissa ja halusin vain nähdä äidin. Tunsin kuinka kaikki viha ja tuska kerääntyivät kaikki arimpaan paikkaan, sydämeen. tunsin täriseväni ja kun lääkäri yritti lähestyä etsin ja lopulta löysinkin lattialta jotain kovaa. Nakkasin miestä kukkaruukilla ja hän perääntyi. Mies poistui huoneesta ja itkin itseni uneen.

Herätessäni huomasin etten ollut enää sairaalassa. Olin jossain vanhassa talossa. Viereisissä sängyissä nukkuivat Ilari ja Sampsa. Avatessani vanhar haisevat verhot huomasin, että oli yö. Menin ulos huoneesta narisevasta, puisesta ovesta ja päädyin pitkälle käytävälle jonka varrella oli kymmeniä ovia. Oikealla näin suuren ikkunan ja vasemmalla olivat portaat. Paikka tuntui aavemaiselta. Kuulin ääntä, joka kuului selvästi isälle. Kuljin lähemmäs portaita ja nyt kuulin äänen jo aivan selvästi: "En jaksanut huolehtia lapsista enää. Täällä heidän on parempi. Toin heidän tärkeimmät tavaransa, Millan skeittilaudan, Sampsan pelikonsolin ja Ilarin pallon". Eikä, en halunnut skeittilautaa. Siitä tulisi liikaa muistoja. Mutta mikä tämä paikka oli? Syöksyin alakertaan ja huusin isälle: "Mihin olet jättämässä meidät? Mikä tämä paikka on? Missä äiti?". Isä katsoi minua vakavasti. Silloin nainen, jonka kanssa isä oli jutellut otti minua kädestä ja talutti isoon ja avaraan huoneeseen. Yritin huutaa isän perään mutta naisen napakka ote ei hellittänyt. Istuin nojatuoliin ja nainen alkoi puhua: "Olet lastenkodissa ja minä olen Leena". Loput arvasinkin. Lähdin juoksemaan kohti ovea josta isä oli poistunut mutta se oli lukossa. Juoksin takaisin huoneeseeni ja huomasin veljieni olevan hereillä.

Siitä eteenpäin muistot ovat hajanaisia. Monta viikkoa olin vain huoneessani, enkä puhunut mitään. Välillä joku hoitajista yritti tulla puhumaan, mutta vaikenin kuin muuri. Eräänä iltana sain tarpeekseni ja päätin karata. Suunnittelin livahtavani ikkunasta, koska sitä ei oltu lukittu. "Ensi yönä", ajattelin mielessäni. Oli vasta ilta. Sampsa ja Ilari laittoivat aikaisin nukkumaan. Silloin tein virheen. Kiikuin ulos ikkunasta ja alas rännejä pitkin. Vapaus koittaisi vihdoin! Lähdin juoksemaan pois lastenkodin pihasta.

Seuraava asia, jonka muistan oli kun löysin itseni Elsan kainalosta, jyrkänteeltä. Elsa oli kääräissyt takkinsa ympärilleni ja se lämmitti mukavasti. En pystynyt kertomaan Elsalle mitään. Itkin vain. En tiedä kauonko olin ollut siellä tai miten olin sinne löytänyt. Lopulta Elsan täytyi lähteä. Jäin yksin ja tunsin kuinka jokin sisälläni paisui ja ahdisti. Aloin ryntäillä paniikissa minne sattuu ja lopulta kaaduin.

Nyt makaan sairaalassa. Minut oli löydetty pari päivää sen jälkeen kun olin tavannut Elsan viimeisen kerran. Enää emme tapaisi. Elsa katselee elämääni enkelin silmin. Joka ilta puhun Elsalle vieläkin. Vastausta en ikinä saa, mutta tiedän että Elsa on jossain pilvien päällä ja katsoo minua joka päivä. Isästäni en ole kuullut mitään. Ehkä sitten kun pääsen täältä, saan oman asunnon ja löydän vielä elämän, joka ei saa sydäntä liekkeihin tuskasta, vaan rakkaudesta.

Ehkä vielä joskus näen haaveiden jyrkänteen!

Tarina tytön elämästä. Kirjoitettu koulutyönä.

iipee