Kaipuu
Hän on ollut yksinäinen niin kauan kuin muistaa. Aina hän on kaivannut jotain, jonnekin, jotakuta. Ikävä tuntuu kipuna sormenpäissä, tyhjyytenä rinnassa.
Joskus hän tuntee sen kosketuksen. Hennon ja kevyen, sellaisen jonka juuri ja juuri saattaa tuntea.
Mutta kun hän kääntyy, ei hänen takanaan ole ketään. Ja ikävä tekee kipeämpää kuin koskaan.
Maatessaan yöt hereillä sängyssään, hän ei aina tiedä onko elossa vai kuollut. Sulkiessaan tiukasti silmänsä ja pidättäessään hengitystään, hän saattaa olla kumpaa vain. Kumpaa haluaa.
Mutta lopulta hänen on aina pakko vetää henkeä ja avata silmänsä.
Hän väistää äitinsä katsetta. Ystäviensä katsetta. Vastaantulijoiden katsetta. Sisarensa katsetta, kaupan kassan katsetta.
Hän ei halua kenenkään näkevän sisimpäänsä. Hän ei halua itsekään katsoa sinne, hän ei halua nähdä kaipuuta ja tyhjyyttä, ei halua huomata sielunsa puuttuvan. Sillä niin kauan kuin hän pystyy välttämään peilikuvansa tai muiden katsetta, niin kauan hän voi kuvitella sielun olevan paikallaan. Ehjänä, kokonaisena.
Mutta kuinka sielu voi olla paikallaan tai edes ehjä ja kokonainen, jos tuntee olevansa koko ajan yksin ja tyhjän päällä?
Niin. Ei mitenkään.
Siksi hän ei katso ketään silmiin, ei vilkaisua pidempään.
Siksi hän pelkää.
Jos hän uskoisi Jumalaan, hän rukoilisi. Jos hän uskoisi taikuuteen, hän keräisi juhannuskukkia ja tanssisi alastomana niityllä. Jos hän uskoisi tulevaisuuteen, hän jatkaisi etsimistä.
Mutta hän ei usko. Hän vain makaa olohuoneen lattialla ja katsoo kattoa. Yrittää rikkoa ennätyksensä, pidättää aina vain pidempään hengitystään, pidättää sitä kunnes tähdet tanssivat silmissä ja kaikki voima on kadonnut jaloista.
Pitkään hän etsi puuttuvaa osaansa jokaisesta vastaantulijasta. Iski baarista kaikki ne miehet ja naiset, joiden kuvitteli voivan täyttää tyhjyytensä.
Ja kun hän aamulla heräsi vieraan ihmisen vierestä, hän ei tuntenut läheisyyttä, ei turvallisuutta, ei hyvää oloa. Vain katumusta ja häpeää.
Hän etsi kaipuunsa täyttymystä myös ystävistään, tutuistaan ja tuttujen tutuista. Hän hymyili jokaiselle vastaantulijalle, tutustui muutamassa vuodessa useampaan ihmiseen kuin useimmat vuosikymmenessä.
Mutta istuessaan heidän kanssaan kahvilassa, hän ei saanut sanoja ulos. Ei niitä, jotka olisi halunnut sanoa. Ja heidän halatessaan, hän ei tuntenut mitään, ei lainehtivaa rakkautta, ei mielihyvää, ei mitään.
Ja joka kerta vilkuttaessaan sen kertaiselle seuralleen, hän on yksinäisempi kuin koskaan.
Yksinäisyys on pelottava tunne. Hän tuntee olevansa huono tytär, huono sisar, huono ystävä, koska oli yksinäinen kaikkien läheisimpiensäkin seurassa.
Eikä hän voi kertoa kenellekään todellista syytä pahaan olonsa. Sillä ei hän halunnut loukata.
Mutta hän on silti yksin eikä saanut unta.
Hän saattaa valvoa monta päivää lainkaan nukkumatta. Väsymys tuntuu vain ajatuksien sumuisuutena, koordinaation heikentymisenä ja päänsärkynä otsassa ja ohimoissa.
Nukkuminen on hänestä vaikeaa, sillä hän ei halua nähdä unia siitä mitä hän on löytänyt sen mitä ikävöi. Koska sellaisten unien jälkeen herättyään hän ei tunne mitään. Ja se on pelottavaa. Kuolema on silloin lähempänä kuin ennen, joka kerta sen ääni on kovempi kuin aikaisemmin.
Lopulta puolitoista viikkoa valvottuaan hän kerää kaikki unilääkkeensä kasaan ja nielee ne maidon kanssa yksi kerrallaan. Siihen menee viisitoista minuuttia. Sitten hän käpertyy sohvalle kahden peiton alle ja rakastaa mukavan tahmaista oloaan. Unta, sitä hän tarvitsee. Kuolemaa, sitä hän kaipaa. Koska muuta kaipaamansa hän ei voi saavuttaa.
Seuraavan kerran hän herää sairaalassa.
Toipuminen kestää monta viikkoa, se vaati terapiaa ja masennuslääkkeitä. Terapiassa hän istuu suurimman osan ajasta hiljaa, pakottaa itsensä kuitenkin joskus hymyilemään. Masennuslääkkeet hän lopettaa heti äidin lähdettyä takaisin omaan kotiinsa.
Hän oppii pidättämään hengitystään yhä pidempiä aikoja ja unilääkkeiden kasa keittiönpöydällä vain kasvaa.
Tällä kertaa hän odottaa kunnes se on tarpeeksi suuri, ainakin kaksi kertaa isompi kuin viimeksi. Siihen kuluu aikaa, mutta eihän hänellä muuta kuin aikaa ole. Unenpuute aiheuttaa harhoja ja tärinää. Kuolema kutsuu häntä, sen sanat ovat helliä ja rakastavia.
Hän ei päästä ketään kotiinsa. Ja ikävä sykkii hänen sydämensä mukana.
Ja juuri kun unilääkekasa on enää yhtä purkkia vajaa, se lopulta tapahtuu.
Hän istuu sohvan nurkassa ystävänsä syntymäpäiväjuhlissa, tärisee väsymyksestä ja yrittää rapsuttaa vaaleanpunaista kynsilakkaa peukalon kynnestä. Hän keskittyy siihen kaikella jäljellä olevalla voimallaan, raaputus on vaikeampaa kuin luulisi.
Silloin joku istuu hänen viereensä ja hän kohottaa lopulta välinpitämättömästi katseensa.
Tytöllä on punaiset hiukset, tyttö hymyilee ja ojentaa hänelle kaljapullon.
- Katselin sua tuolta ja näytit yhtä väsyneeltä kun minäkin. Oli pakko tulla juttelemaan.
Hän ei tiedä mitä sanoa, nyökkää vaan ja ottaa pullon vastaan.
- Kauan sä oot valvonut? Tyttö kysyy ja katsoo häntä silmiin. Eikä hänen tarvitse kääntää katsettaan pois. Sillä hän näkee tytön silmissä saman tyhjyyden ja kaipuun, jonka tietää tytön näkevän hänen silmistään.
- 13 päivää, hän vastaa lopulta. – Kauan sinä?
Tyttö naurahtaa.
- Just tulee 12. päivä täyteen.
Silloin hän tietää löytäneensä sen mitä on aina kaivannut. Eikä hän enää ajattele unitablettikasaa kotonaan.
Karpalolleni, koska 19 vuotta ilman sinua oli pitkä aika.