Verikukkia

Veri tekee kauniita kuvioita hameelle ja matolle.

Verikukkia. Ruusuja ja orvokkeja. Metsätähtiä.

Hän nojaa takaraivonsa seinään ja antaa kivun olla lähellä ja todellista. Rakkautta, läheisyyttä, hellyyttä ja välittämistä.

Rakkautta.

Veri tahmaa sormet ja ranteet.

Se jäykistää hameen kankaan ja imeytyy maton läpi parkettiin.

Ajatus siitä saa hänet hymyilemään. Äidin puhdas ja kallis parketti veren tahrimana. Kaunista.

Hän maalaa verellä taulun.

Vaaleanpunaiset tapetit ovatkin olleet hänestä aina liian täydelliset. Pikkutytön väri ja pikkutytön tapetti. Pieniä ruusunnuppuja ja kimaltelevia viivoja. Nyt verisiä sormenjälkiä ja tummanpunaisia enkeleitä.

Epätäydellistä ja kaunista.

Hyvä olo alkaa kihelmöintinä varpaista. Häntä väsyttää, tuntuu utuiselta ja tahmaiselta. Kuin olisi valunut ja uponnut pehmeään liimaan, sellaiseen joka tartuttaa kaikki ihokarvat toisiinsa ja liimaa silmät kiinni.

Hän pujottautuu pois hameestaan jaksamatta edes nousta. Jostain tulee viileätä ilmaa hänen reisilleen.

Hänen onkin liian kuuma.

Hän painaa puukon uudelleen ranteelleen. Rakastavaisten kosketus, haluava suudelma, ikävää ja rakkautta.

Niitä hän kaipaa.

Hän valuu hitaasti seinää alaspäin. Veri on maalannut hänen vartalostaan epätäydellistä ja kaunista.

Auringonkukkia.

kruzevo