Tuntematta tuomittu
Tuntematta tuomittu.
Tuomita voi monella tavalla. Mä tuomitsin tuntematta ja en tajunnu että mulla olis voinu olla oikee ystävä paljon kauemmin… monet ystävyydet alkaa hiljalleen tutustumalla jonkun yhteisen jutun myötä, mutta mä kerron nyt mun tyylin.
Se viha mikä virtasi aina kun näin sen tytön, ne kaikki juorut mitä siitä liiku, se inho
tiedosta millanen sen elämä on. ei sitä voinu sietää. En edes minä! Se viha levisi koko kehoon enkä pitäny sitä enää sisälläni. Päästin sen ulos tietämättä lyöväni sitä haurasta tyttöä vain lisää. Ne ekat sanat;
- mikä sä luulet olevas. Tollanen teinihuora. Ei Milla näyttäny haavojaan. se pisti samaa mittaa takasin mulle:
- No mitä sä sitä tuut mulle kertoon? Ei mua kiinnosta.
Mä vaan jatkoin puhumista oman jengini kanssa. Me oltiin yhessä vahvoja. Me ei
hajottu kuin lasi tippuessaan kiveen. Illalla, kotona, istuin koneella ja yhtäkkiä joku puhu mulle mesessä. Se keskustelu meni näin:
"Milla sanoo:
mitä se oikein oli mitä sanoit?
Tiuhti sanoo:
no just sitä!
Milla sanoo:
Mikä oikeus sulla on tulla selittään mulle tollasta kun et tunne!?
luuleks sä että mulla on ollu helppoo. Kai nyt tollanen pikkumuija joka elää
onnellista elämää voi vinetä kenelle tahtoo. Sulla on kaikki mulla ei mitään."
Siitä se alkoi. Milla kirjotti, kirjotti sydäntään silpuksi mulle, joka vihasi sitä. Mä luin tekstiä hiljaa ja jäin sanattomaks. Viimeinen sana siinä keskustelussa oli Anteeksi. Muuhun en pystyny.
Kului muutamia päiviä. Me oltiin nykyään Millan kans kavereita, oikeestaan ystäviä.
Mä hylkäsin mun oikeet ystävät ja vietin kaiken ajan Millan kanssa. Koko jengi koitti puhua mulle järkee, mutta se paska mitä ne yritti syöttää mulle ei menny läpi. Nekin tuomitsi tuntematta. koitin mä saada sen mun vanhan jengin ja Millan tutustumaan, ja se melkein onnistukin. Se tyttö vaan oli mulle tärkeintä maailmassa. Mä halusin aina vaan sen parasta. Eikä sen parempaa ystävää voinu saada mistään. Niin luulin… Se ystävyys muutti mua pikkuhiljaa. Aloin arvostaan ja puhumaan heikkojen elämästä. Nautin elämästä perheessä jossa ei ollu sääntöjä. Viina, Tupakka… Ne oli se mihin raha kerättiin. Tai eihän me Millan kans mitään rahaa tarvittu kun kaikki varastettiin kotoo. Sen äitin kessut lähti tosta noin vaan, ja kotoota hävis viina. Milla opetti mut polttaan. Olinhan mä nyt joskus maistanu, mutta ne oli vaan sellasia poskareita että ei niistä mitään saanu irti.
No toiko muka ystävyyttä. EI. Ystävyyttä siinä oli se että Milla arvosti mua, ja se ei
tuominnu mun sanoja ja tekoja. Se kuunteli ja neuvo. Se oli mulle kaikki kaikessa! Olin onnellinen kun pystyin tarjoamaan heikolle tukea. Tein tosiaan kaikkeni sen tytön onnen eteen. Mutta ei ole elämää ilman mutkia.
Milla soitti mulle yks ilta, kertoi itkien että ei tiedä herääkö enää seuraavana aamuna.
Se oli taas kerran yrittäny itsaria. Millalla ei ollu enää voimia edes elämänsä lopettamiseen. Mä en tienny mitä olisin tehny, mitä olisin sanonu. mä vaan itkin… me puhuttiin ja itkettiin. Sytytin kynttilän ja lupasin rukoilla Millalle. Lupasin muistaa sen aina, tapahtui mitä tapahtui. Milla oli pitäny mua pinnalla, mutta sen omat teot saivat mut tippumaan pikkuhiljaa. Se muka mennyt masennus nousi taas pintaan. Mä hajosin. Taas.
Oli kaunis lokakuu, kun mulle soitettiin sairaalasta. Se oli Milla. Olin Heidillä yötä, ja
kykenemätön tekemään mitään. Mä säikähin tosissani että se oli taas se mitä olin pelänny viimeset viikot. Milla oli viiltäny kätensä auki. Sen mä tiesin, mutta nyt se käsi oli niin pahassa kunnossa että Milla oli sairaalassa tiputuksessa. Se puhelu loppui ja olin ihan sekasi. Tuijotin vaan Heidin huoneen seinää. Tunsin miten väri pakeni naamasta. Kykenin tasan soittaan äitille, piti kysyä lupa lähtöön jyväskylään. Se oli eka kerta kun multa kiellettiin Millan näkeminen. Mä en voinu ymmärtää! multa kiellettiin pitämästä huolta mun rakkaasta bestiksestä! Sillon en vielä tajunnu sitä, mutta se tehtiin vaan mun parhaaks.
kulu viikko. Vissiin kolmaskin. Mä hajosin vielä enemmän. Mulla ei ollu enää muuta mahollisuutta kun pistää välit poikki. Oli pakko ajatella itteeni. Oikeestaan mun ei pitäny pistää välei poikki. Mutta siitä tuli tarkoitus ajan myötä. Se oli viimenen teko meiän välillä. Niin luulin.
Milla asu nyt toisella paikkakunnalla. Vaikka me käytiin samaa koulua, me ei puhuttu toisillemme. Ne tuskaiset katseet kertoi että molemmilla oli ikävä.
Mä en tienny miten Millalla meni, mutta aloin ite taas kasata itteeni. Pala palalta liimautui takasi muhun. Syvällä sisälläni aloin tuntemaan ikävää. Mulla oli ikävä Millaa. Se oli mun tyttö. Tajusin vaan että mun oli tehtävä alote. Aloin puhumaan. puhuin kaiken, selitin kaiken. Kerroin miksi olin sanonut sen kaiken paskan. Milla katto mua silmiin, Hymyili ja halas.
Nyt mentiin jo hyvää vauhtia kasin kevättä. Me oltiin taas väleissä, paremmissa kuin koskaan. Meillä oli vaan se yksi ongelma. Mun äiti. Se vihas Millaa, ja vielä enemmän sen äitiä. Se teki parhaillaan samaa virhettä kun mä tein viime syksynä. Äiti kielsi mua olemasta sen tytön kanssa josta välitin yli kaiken. Mä yritin rakentaa siltaa niiden välille, mutta se silta sortu aina siihen heikoimpaan keskikohtaan. Aina, ja vain ja ainoastaan äitin takia. Muistan kun Milla puhu mulle että se tykkää käyä meillä kun meil on niin lämmin, kodin tuntunen koti. No ei mun mielestä. Mutta kai se näytti päällepäin siltä. Mä vaan päätin; Todistan vielä, Että Milla oli muuttunu. Sen elämä ei ollut enää se sama. Se oli kasvanu ihmisenä.
Kasiluokka alkaa tuleen loppuunsa, ja Millan kanssa pelätään tulevaa. Me ei vieläkään saatais olla tekemisissä. Ja ens vuonna me ei olla enää samassa koulussa. Ja pelko herää joka aamu vahvempana. Kohta me ei nähtäis enää koskaan. mä en halunnu menettää sitä tyttöö mun elämästä enää koskaa. Mä tein kerran sen virheen, ja siitä virheestä opin paljon. Kaikki tekee virheitä, mutta niistä ei opi, ennen kuin ensin tajuaa sen virheen vakavuuden. Mä lupaan muistaa sen tytön aina, minne sitten meidän tiet viekin. Molemmat on kasvettu monta metriä ihmisenä meidän ystävyyden aikana.
Mun tytölle – Tiuhti
Tositarina aidosta ystävyydestä.