|
Rakas kotkaniOdotin hiekkarannalla sinua. Ei ollut vielä edes aamu. Aurinko ei ollut vielä noussut. Kylmä hiekka tunkeutui varpaanväleihin. Kaipasin sinua. Viimein tulit. Kauniina olentona, useasti mietin yksin koleassa sängyssäni, olitko edes totta. Vai vain oma uneni? Valkoiset hiuksesi olivat sotkussa, mutta silti niin kiiltävät. Annoin katseeni vaeltaa kasvoillasi ja vartalollasi. Sinä teit aivan samaa minulle. Hitaasti kävelit luokseni, mutta et koskenut minuun. Enkä minäkään sinuun. Pelkäsin että katoaisit. Ehkä olisit kadonnutkin. En ottanut sitä riskiä. Siitä oli liian pitkä aika, kun viimeksi näin sinut. Useasti mietin, missä olit ja mitä ajattelit. Kaipasitko sinäkin minua, niin että se tuntui ruumiillisena kipuna. Et puhunut mitään, kun lähdit kävelemään rantaviivaa pitkin. Ajoittain pienet aallot hipoivat jalkojasi. Nautit siitä, jalkasi olivat paljaat. Kauan sitten kysyin, mikset käyttänyt kenkiä. Vastasit vain että rakastit luonnon tuntua jaloissasi. Halusit tuntea hiekan hierovan tunteen, terävien kivien kivun jaloissasi. Juoksin perääsi. En jättäisi sinua hetkeksikään, kun kerrankin sain olla kanssasi, tuntea läsnäolosi, vetää sisääni hengitystäsi. Hymyilit pienesti kun näit minun kiirehtivän perääsi. Minä hymyilin hymyllesi, sinä hymyilit minun hymylleni. Ja niin hymyilimme lakkaamatta. Lopulta kuiskasit: "Hei." Jäin sanattomaksi. Et melkein koskaan puhunut. Et tuntenut sitä tarpeelliseksi. Aluksi luulin, ettet osaa puhua. Mutta sitten sanoit yksittäisiä sanoja. Niillä ei ollut väliä. Halusin vain kuulla äänesi – puhtaan ja melkein laulumaisen äänen. "Hei vain." Sanoin ujosti – punastuen. Istuuduin maahan. Häkellyit päätöksestäni. Kuitenkin istuit viereeni. Istuimme vierekkäin tunteja. Mutta se ei tuntunut tuhlaukselta. Koko sen ajan vilkuilin sinua. Varmasti huomasit sen, mutta annoit minun tehdä niin. Rintakehäsi kohoili tasaisesti. Vedit ilmaa syvään sisääsi, kuin et koskaan ennen olisi hengittänyt. Annoit nousevan auringon leikkiä ihollasi. "Mennäänkö laiturille?" Uskaltauduin kysymään. En tajua miten puhuminen oli niin outoa kanssasi. Normaalisti puhua pälpätin taukoamatta. Nyökkäsit ja hitaasti nousit ylös. Istuimme siinä vanhan puulaiturin nokassa. Olit liikkunut hiukan lähemmäksi minua. Kätemme melkein hipoivat toisiaan, kuitenkaan koskematta. Tunsin kuinka sinun ihosi lämpö suorastaan hehkui. Vatsassani oli perhosia, aivan kuin ensitreffeillä. Suljin silmäni ja annoin mieleni vaeltaa. Muistelin ensimmäisiä sanojasi. Rakastin sinua heti ensimmäisen keskustelumme jälkeen. Olimme puhuneet pilvistä, tai oikeastaan vain minä olin puhunut. Minusta ne ovat aina olleet kaunein taivaankappale. Kiljaisin. Olit heittänyt päälleni vettä. Kylmä vesi jäädytti ihoani. Samassa hyppäsit laiturilta. Nauroit ilosta. Katselit minua syvästi ja viitoit tulemaan myös veteen. Pudistin päätäni. Tuonne en tulisi. Sinä roiskit vettä taas. Kiljuin. Lopulta vedit minut kädestä veteen. Kohtaan, johon koskit, kihelmöi vaikka seisoin kylmässä vedessä. Kesän lämpö ei ollut ehtinyt vielä ehtinyt lämmittää sitä. En viitsinyt pilata iloasi nousemalla laiturille, vaan kestin kylmyyden. Naurusi sulatti sen. Näit kuinka värisin. Nostit minut vedestä, mutta pysyit itse vedessä. Tällä kertaa sinä olit se joka tuijotti. Katsoit minua hyvin pitkään. Mitä ajattelit? "Olenko minä ainoa, jolla on perhosia vatsassa?" Minua nolotti. Miksi menin kysymään sitä ääneen? "Kenties et… " Sanoit arvoituksellisesti. Makasimme laiturilla koko päivän. Olin lähentynyt sinua pikku hiljaa. Illalla olin aivan kiinni sinussa. Meinasin jo nukahtaa. Hyräilit hiljaa lasten tuutulaulua. Havahduin kun kävit istumaan. Katsoin surullisia silmiäsi hetken kunnes ymmärsin. Päivä oli loppumaisillaan. Kohta olisit poissa – ei olisi enää meitä. Lähdimme kävelemään rantaa pitkin. Punainen, laskeva aurinko värjäsi lumenväriset hiuksesi punertaviksi. Kohta olisi aika sanoa hyvästit. Ajattelit samoin, tiesin sen. Tartuit käteeni lohduttaaksesi. Se ei auttanut. Pieni, suolainen kyynel kavalsi minut. Se valui poskellasi. Pyyhit sen pois. Aurinko oli melkein jo piilossa. Otit kasvoni käsiisi ja suutelit minua varovaisesti kuin olisin lasia. Sitten vetäydyit ja katosit taivaalle. Erotin vain kotkan muodon kaukana. Lensit kohti aurinkoa. Aurinkokin vaipui näkymättömiin.
|
|