Kirjekyyhky
Ikkunat hänen asunnossaan ovat suljettuina, vaikka hellettä on jatkunut jo monta viikkoa. Hän istuu kuluneella kangassohvalla, yllään likainen t-paita ja miesten bokserit. Niin, joku jätti ne joskus kylpyhuoneen lattialle. Kuvaan kai kuuluisi, että hänellä olisi päivien rasvoittamat hiukset, mutta ei. Hiukset ovat puhtaat ja tiukasti kahdella letillä. Äiti opetti aina pitämään hiukset siistinä.
Yksiön lattialla on avaamattomia sanomalehtiä, pinottuja kirjekuoria ja rypistettyjä mainoslehtisiä. Posti kulkee, vaikka mikään muu ei kulkisi. "Kusti polkee" hän kirjoittaa ranteeseensa permanenttitussilla, aivan valtimon kohdalle. Muistaa painaa tarpeeksi kovaa. Äiti sanoi aina, että tussista saa verenmyrkytyksen. Miltähän se tuntuisi?
Olisi jo lounasaika, mutta hän ei ole syönyt säännöllisesti moneen viikkoon. Huulet pureskeltuaan hän pureskeli kyntensä, nyt hän näykkii kipeitä sormiaan. Jos vain uskaltaisi, hän kävisi äkkiä Siwassa. Ostaisi luomuteetä, omenoita ja ruisleipää. Jos vain uskaltaisi, mutta ei. Joku voisi tulla vastaan ja kysellä liikoja.
Kuukausi sitten hän vielä kävi Siwassa, söi säännöllisesti, luki joka päivä sanomalehden. Hän mietti ainakin vartin, mitä laittaisi päälleen ja antoi kaupunki-ilman tulla sisään ikkunoista. Kuukausi sitten hän teki SEN. SIITÄ ei tiedä kukaan hänen ystävistään, ei kukaan. Näetkö siihen aikaan, näetkö ollenkaan? Yritä, hän tahtoo kertoa siitä sinulle.
Kaupunki on keltaisempi kuin koskaan. Me istumme Tuukan kanssa sylikkäin kirkon rapuilla ja odotamme. Emme mitään tiettyä, jotain vain. Tuukka sanoo hiljaa, että aurinko laskee tänään kolme minuuttia myöhemmin kuin eilen. Pulut parveilevat lähellämme, minä tuhahdan: "Onneksi en ole pulu." Puluja on aina liikaa, kukaan ei pidä niistä. "Minä olisin mieluummin kirjekyyhky", Tuukka kuiskaa. "Veisin kirjeitä maailman ääriin." Niin tietysti, Tuukka tietää aina mitä haluaa.
Minusta tuntuu, kuin minulla olisi aina ollut Tuukka. Hän on juurtunut viereeni, elää itsenäisesti kanssani. Laskee hiekanjyviä eteisessä, painaa nenänsä ikkunaruutuun ja laulaa hiljaa Norah Jonesia. Juuri sellainen mies on minun Tuukkani. Minun kirjekyyhkyni. MINUN.
Hiljaisuuden jälkeen Tuukka jatkaa: "Sitten jonain päivänä nousisin oikein korkealle. Lakkaisin liikuttamasta siipiäni, putoaisin vain maahan. Lintuna olisi niin helppo kuolla." Minä yllätyn todella. Tuukka ei ole koskaan puhunut kuolemasta, ei ainakaan tähän sävyyn. Kysyn: "Haluaisitko sinä sitten kuolla?" Heti tajuan, ettei olisi pitänyt kysyä. Mitä teen, jos hän vastaa myöntävästi? "Haluaisin. Ja olen miettinyt… haluaisitko sinä? Kuoltaisiin yhdessä, kauniisti ja sulavasti." Unohdan hengittää, unohdan paljon muutakin. Muistan vain: "kuoltaisiin yhdessä… " "Mutta miksi?" minä kysyn. Minun ei pitäisi koskaan kysyä yhtään mitään. Jokaisesta kysymyksestä seuraa viiltäviä vastauksia, sattuvia ja pysyviä.
"Sinun kanssasi sen olen tajunnut: en minä osaa rakastaa ketään. Et sinäkään oikeasti minusta välitä, tunnen sen kyllä. Ei minulle ole virkaa täällä, sillä ilman rakkautta en osaa olla. Sinä olet minulle näyttänyt: Minua ei voi rakastaa, enkä minä osaa rakastaa ketään." En voi uskoa. Tuukka ei ole onnellinen kanssani, minä en riitä hänelle, en välitä riittävästi. Tähän asti olen aina pelännyt pimeää ullakkoa, sähköiskuja ja kohti lentäviä lintuja. Koskaan en ole ymmärtänyt pelätä tätä, että en osaisi rakastaa. "Miksi sitten haluat kuolla kanssani?" Niin, miksi? Ja miksi hemmetissä et ole puhunut tästä aiemmin, vaan antanut minun luulla hyvää. MIKSI? Tällä kertaa ymmärrän olla kysymättä liikoja. "Uskon, että synnymme uudelleen rakastamaan toisiamme, tällä kertaa täydellisesti." Minä nousen, lähden kävelemään poispäin. "Mieti asiaa. Minä rakastan sinua!" hän huutaa perään.
Minä mietin, mutten osaa selventää asioita. Menen illalla Tuukan luokse nukkumaan, emme puhu koko asiasta. Harjaamme hampaat ja Tuukka letittää hiukseni. Hän nukahtaa ennen minua, nukkuu niin lämpimänä siinä vieressäni. Muistan, miten ihmeellisen ihana ensimmäinen yhteinen yömme oli. Emme nukkuneet paljoakaan, ja minulla oli niin hyvä ja turvallinen olo. Minun kyyhkyni tahtoi lentää pois, mutta pitäisikö minun seurata? Laskettelin hiljaa: pitäisi, ei pitäisi, pitäisi…
Kesäkuun kuudentena aamuna Tuukka on lähdössä. "Ja mehän menemme yhdessä" hän toteaa. Ei edes kysy. Mumisen jotain, en kiellä, en myönnä. En vain osaa. Nopeat viillot, kauniin pyöreät pillerit ja vettä päälle. Miten hän onkaan noin nopea. "Sinun vuorosi." Minä näen edessäni tarinamme, yhdessä kuolleet rakastavaiset. Näen kuinka joku löytää meidät kuolleina toisiimme takertuneina. Kauniin punaisen ympäröiminä me näyttäisimme melkein nukkuvilta. Sekaan välähtää pätkä Romeosta ja Juliasta. Myrkkypullosta ja tikarista, onnettomista kohtaloista. Hetki on pitkän lyhyt, en tiedä.
Minä jään. Pidän kiinni kuolevasta pojasta, en osaa muutakaan. Minä tiedän pettäneeni hänet. Tiedän pettäneeni todella. Soitan hätänumeroon vartin kuluttua. Ihmisiä tulvii sisään asuntoon, heitä on liikaa, aivan liikaa. Minä nojaan seinään, pidän kiinni tapetista, etten vain kaatuisi. Kiltti mies tulee juttelemaan minulle. Niin, hän on kiltti. Halaa minua ja puhuu rauhallisesti. "Olisitko ehtinyt estää häntä? Oliko hän pitkään masentunut? Olitteko riidelleet? Tiedätkö syytä tähän?" En, ei, emme, en. Uskoisipa hän minua, ei tämä ollut minun syytäni. Ei ollut.
Hän leikkii unohtaneensa tuon kaiken. Äiti soittaa ja kyselee tapahtuneesta, hän sulkee äänettä puhelimen. Kyyhkyn äiti käy pyytämässä hautajaisiin, hän väittää olevansa sairas. Hän laskee verisuonia kädestään, piirtää tussilla sen, mitä vihaa ja rakastaa. Hän katkaisee ilmastoinnin, odottaa tukehtuvansa. Hän pelkää jokaista kolahdusta rapussa, mitä jos joku tietää kaiken? Hän varmistaa ikkunoiden olevan kiinni, sulkee sälekaihtimet. Ikkunallehan voisi lentää vaikka kirjekyyhky.
Pimetessä hän kantaa viisitoista juomalasia olohuoneen matolle ja heittää ne yksitellen seinään. Naapurit soittavat ovikelloa, kysyvät onko kaikki kunnossa. Kyllä, hänellä on kaikki hyvin. Hän käy lasinsirpaleiden päälle nukkumaan, vuotaa pienesti verta ja itkee.
Aamut seuraavat öitä, hän elää vain puoliksi. Yhtenä keskiviikkona hän sitten herää siihen: Joku avaa hänen asuntonsa oven. Kolmella askeleella hän livahtaa parvekkeelle. Joku on tullut satuttamaan häntä, joku on saanut tietää kaiken. Joku tietää, että hänen piti kuolla Kyyhkyn mukana. Joku tahtoo hänelle pahaa.
Hän hengittää ulkoilmaa, se on ohuempaa kuin hän muisti. Kaupungin yllä lentää puluja, ei yhtäkään kirjekyyhkyä. Aurinko on uskomattoman korkealla, liian korkealla. Pulut kaartavat aivan hänen läheltään, hän kurottaa koskemaan niitä. "Minä vihaan teitä!" Hän nousee kaiteelle lentääkseen, kohti aurinkoa kauniina kirjekyyhkynä, mutta joku tarttuu häneen vyötäröltä. "Nyt ei ole lennon aika. Mennään juomaan teetä", tuo joku sanoo. Hän tunnistaa siskonsa tuoksun.
Sisko ei saa tietää SIITÄ. Siskolle hän ei kerro mitään, ainoastaan mitä hän haluaa kaupasta ja mitä musiikkia hän tahtoo kuunnella. Sisko nukkuu yöt kangassohvalla, herää melkein joka yö hänen huutoihin ja itkuihin. "Näitkö painajaista?" sisko kysyy. "En, vaan unelmaa." Sillä se on paljon kamalampaa kuin painajainen. Unelmassa hän lentää Tuukan kanssa kyyhkynä. Unelmassa kaikki on niin kuin pitäisi. Jokaisena yönä herättyään unelman takia, hän suunnittelee lentävänsä pois. Lentävänsä.