Uni joka ei unohdu

Kerrostalot ovat usein niin harmaita. Minä halusin pois juuri niistä taloista, jotka näyttävät aivan toisiltaan. Nuo talot pimeässä näyttivät salaisilta ja ilkeiltä. Koko ikäni olin joutunut elämään juuttuvien hissien ja rikkinäisten ovikellojen maailmassa. Noiden talojen rappukäytävät kaikuivat kolkosti ja jokaisen seinän takaa kumpusi satutettujen huutoja.

Minä sain mahdollisuuden muuttaa. Oranssi kahdeksankerroksinen talo kotikaupunkini keskellä tuntui hyvältä ihmemaan rakentamiseksi. Sen käytäville olivat lapset maalanneet aurinkoja, hiekkalaatikoita ja punaisia autoja. Lapset saivat leikkiä hissillä ja nauraa ääneen, kaikki tuo oli ollut minulta kielletty. Talon aikuiset sen sijaan olivat hiljaisia ja kalpeahkoja, mutta mukavia kahvin tuoksuineen. Minä tunsin kuuluvani tuohon taloon ja siihen pieneen asuntoon.

Yritin asettua asuntoon, mutta se tuntui vielä tyhjältä ja kylmältä. Kirjoitin siis tarinaa, minulla on oma ystävä teksteissä. Hänen nimensä on Siivekäs ja hän lentää iltaisin. Ehkä olet nähnyt hänet joskus.

Yllättäen postiluukustani putosi kirje. Ei ollut postin aika, eikä kukaan edes tiennyt osoitettani. Kuoressa luki vain nimeni Marlamilai. Avasin oven nähdäkseni kirjeen tuojan, mutta käytävässä seisoi vain pieni tyttö, jolla oli mekko kuin kermakakku ja hiukset korkealla kiinni. "Sinäkö toit minulle kirjeen?" minä kysyin. Tyttö ei vastannut, katsoi jalkalistoja ja näpräsi rusettia helmassaan.

Avasin kirjeen, paperissa oli piirros. "Piirsitkö sinä tämän?" kysyin hymyillen. Katsoin piirrosta tarkemmin. Siinä olin minä raidallisissa sukkahousuissani pitkine hiuksineni. Takanani seisoi tummanvihreä olento. Kysyin tytöltä, kuka tuo olio takanani oli. Oletin, ettei hän edelleenkään vastaisi, mutta hän sanoi: "En minä tiedä. En olisi halunnut piirtää sitä, mutta minun täytyi. Äiti on kieltänyt piirtämästä pahoja, mutta minä en voi estää niitä päätymästä paperille." Kyyneliä valui hänen poskellaan ja niitä putoili kerman väriselle pitsikaulukselle. "Ei se mitään, kiitos kuitenkin", minä sanoin ja menin takaisin sisälle.

Illalla näin jotain ihmeellistä: Vastapäisen talon katolla istui keltaisiin pukeutunut Siivekkääni. Kattoikkuna siellä avautui, ja tyttö pujahti sisään. Muut ikkunat olivat jo pimeinä, mutta tuo pyöreä ikkuna loisti pimeässä aamutunteihin asti. Minä en osannut nukkua. Ehkä se johtui uudesta ympäristöstä, tai ehkä Siivekkäästä kadun toisella puolella. Uni ei vain tullut.

Kului tunteja, ennen kuin nukahdin. Liitelin kohti suurta unikehää, tummaa ja usvaista. Tiesin uneksivani, mutta silti se tuntui niin todelliselta. Näin se meni: Hiekkaa oli kaikkialla. Valutin mustaa suruani ulos ja yritin haudata murheiden helmiä hiekkaan. Se oli niin valkoista ja hienoa. Rakensin suurta hiekkalinnaa tarpeeksi kauas vedestä, niin etteivät aallot yltäisi syömään muureja. Yhtäkkiä huomasin vajonneeni alemmas ja alemmas huomioni kiinnityttyä hiekkaseiniin. Olin vyötäröäni myöten sileässä hiekassa, ja vaikka yritin laittaa vastaan, ei se auttanut. Upposin, enkä tiennyt mitä tehdä. Hiekkaa oli kaikkialla. Suuni täyttyi siitä, en voinut hengittää. Pystyin ajattelemaan vain hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Olin pelkkää hiekkaa.

Uneni päätyttyä löysin itseni karkealta villamatolta. Haukoin henkeä, minähän hengitin. Hiekka oli poissa, minun täytyi siis nukkua. En ole koskaan ennen nähnyt vastaavaa unta. Hiekkaan hautautuminen on kamalimpia pelkojani, eikä uni tuntunut minun kirjoittamaltani, se oli liian todellinen. Minä tahtoisin käpertyä ihan pieneksi, niin pieneksi etten olisi kenenkään tiellä. Tahtoisin mennä siskon viereen lämpimään, kuiskata nähneeni pahaa unta ja jäädä turvaan. Olen liian yksin.

Ulos katsoessani huomasin, että valo kattoikkunasta on sammunut. Minäkin sammutin valot, ettei kukaan vain näkisi minua. Istuin sängylle ja laitoin käteni taskuun. Tunsin jotain ihmeellistä, taskuni oli täynnä rantahiekkaa. En varmasti nukkuisi enää koskaan, en, en. Sisko, tulisit hakemaan minut luoksesi.

Aamun koittaessa olin valtavan väsynyt. Olin juonut teetä monta tuntia putkeen, etten vain olisi nukahtanut tyhjyyden ympäröimänä. Olin kirjoittanut turhia tekstejä, piirtänyt merenneitoja ja purkanut muuttolaatikoita. Valossa asuntoni näytti taas siltä turvalliselta pesältä, mutta yöllä se oli ollut täynnä kuiskauksia ja narskuvaa hiekkaa. Minun täytyisi lähteä opistolle, siellä en ainakaan törmäisi uneeni.

Tultuani opistolta iltapäivällä, lueskelin sukunimiä naapureiden ovista. Kaikki olivat tavallisia Virtasia tai Niemisiä, mutta minun ovessani luki ainoastaan Marlamilai. Ei minulla ollut muuta kuin nuo kymmenen kirjainta, jotka toisinaan vaihtoivat paikkojaan. Kurkistin postiluukustani sisään asuntooni. Joku katsoi vastaan keltaisin silmin. Se oli aivan kuin se olio piirroksessa.

Työnsin nopeasti avaimen lukkoon ja riuhtaisin oven auki. Asuntoni oli tyhjä. Huoneessa tuoksui painajaiselleni, muuten kaikki oli normaalisti. Ainoa eroavaisuus oli, että vihreä vaasini oli liikkunut. Se oli nyt keskellä ruokapöytääni ja täynnä unihiekkaa. Olin kai unohtanut parvekkeen oven auki, tuuli kylmästi.

Vuorokausi siinä asunnossa oli muuttanut niin paljon. En tiennyt mikä oli totta ja mikä ei. Löysin unihiekkaa joka puolelta. Sitä oli kengissäni, taskuissani, sängyssäni ja astiakaapin astioissa. Vesihanasta valui märkää hiekkaa, joka täytti altaan. Kun ulkona tuuli, puhalsi se hiekkaa avoimesta ikkunasta. Uni tuntui toteutuvan.

Kolme tuntia istuin kylpyhuoneen lattialla ja seurasin sormellani lattialaattojen saumakohtia. Kylpyhuoneeseen hiekka ei päässyt, olinhan lukinnut sen oven. Kuulin postiluukkuni taas kolahtavan. Lattialla postiluukun kohdalla oli kasa hiekkaa. Ryntäsin avaamaan oven nähdäkseni käytävään. Kermakakkutyttö seisoi samassa kohdassa kuin viimeksikin. Tällä kertaa hän oli pukeutunut vihreisiin kumisaappaisiin ja oranssiin tuulipukuun. Kädessään hänellä oli tyhjiä ämpäreitä. "Miksi kaadoit hiekkaa asuntooni?" minä kysyin. "En se minä ollut. Se oli se suuri vihreä", tyttö vastasi.

Ehkä olikin ollut virhe muuttaa tähän asuntoon. Ihmemaani ei ollut toteutumaisillaankaan, eikä mikään näyttänyt menevän hyvin. Yritin hokea tuttua laulua: "Minne käynkin maailmassa, Sinä olet hoitamassa." Silti ei tuntunut hyvältä. Asunnossani pian olisi mitään muuta kuin hiekkaa. Minä en halunnut nukkua, mutta en pysynyt enää valveilla, törmäilin ovenpieliin ja kompastuin maton reunaan. Kaaduin ja kaaduin, mutta lattia ei ottanut vastaan ikinä. Uni oli voittanut jo toisen taiston.

Yhtäkkiä nousen pintaan suuressa hiekkameressä. Maa on hiekkaa, jolla on suuria symmetrisiä kiemuroita. Kiemurat kohoilevat ja nousevat käärmeiksi. Niitä luikertelee enemmän ja enemmän. Ne kaatavat minut, peittävät minut ja kietoutuvat ympärilleni. Yksi niistä tunkeutuu suuhuni. En voi estää sitä, se menee syvemmälle ja syvemmälle. Täyttää minun pyöreää vatsaani. Käärmeet yltäni katoavat. Vain se yksi jää sisälleni. Hän on niin suuri ja painava. Minun on pakko oksentaa. Tahdon tuon ilkeän ulos minusta. Työnnän sormia kurkkuuni, mahdollisimman syvälle. "Typerä hiekkakäärme, tule ulos!" Kehoni laittaa vastaan, mutta häntä näkyy jo, mutta käärmehän on pelkkää häntää. Oksennan ja oksennan, kurkkuuni sattuu hiekan raastaessa ja kehoni sätkii. Se ei tule ulos. Typerän typerä käärme on metrejä pitkä, eikä jätä minua rauhaan. "Tule ulos!" minä huudan.

Herääminen tuosta unesta sattuu melkein yhtä paljon kuin unen näkeminen. Miksi olen yhtäkkiä alkanut nähdä kamalia unia? En tahdo enää olla. Tuo käärmeuni tuntuu yhä sisälläni. Unet jäävät unohtumattomina viiruina mieleeni. Minusta tuntuu, kuin se käärme olisi edelleen minussa. Kiiruhdan oksentamaan, käärme ei saa voittaa minua. Ulos soljuu veristä hiekkaa, satuttavaa ja loppumatonta. Hiekan seassa on pieni punainen käärme. Se ei ole se sama, joka yritti tuhota minua. Tuo punainen on oikeastaan kaunis. Se on silti käärme sekä muisto unestani. Hukutan käärmeen, ei se ansaitse elää.

Aamulla päätin, etten menisi opistolle. Unijäljet saivat minut voimaan pahoin. Voisin käydä kirjastossa ja kävelemässä. Otin takkini naulakosta ennen kuin kello oli edes kymmenen. Lukitsin oven ja lähdin. Kermakakkutyttö oli käytävässä, mutta sujahti viereisen asunnon ovesta sisään. Ovessa luki Salmi. Rapussa huomasin jotain erikoista lasten seinämaalauksissa: Maahan oli maalattu kymmeniä punaisia käärmeitä, samanlaisia kuin se paha minun sisälläni.

Kadulla minun oli parempi olla. Keskellä korkeita taloja minä tunsin olevani yksi tuhansista, mutta silti tarpeellinen. Ihmisiä tuli vastaan ja minä yritin pyydystää hymyjä. Hymyilin jokaiselle vastaantulijalle ja katsoin suoraan silmiin. Toiset pitivät katseensa tiukasti maassa, mutta monet hymyilivät takaisin. Mutta miksi he hymyilivät? Oliko minussa jotain hassua?

Palasin kotiin kolmen jälkeen. Koko reissu tuntui turhalta. Kirjastossa en ollut pystynyt lukemaan. Kaikki muistutti minua hiekkaunista. Uutta trilogiaa silmäillessäni sain ajatuksen: Entä jos minunkin uneni olivat jatkokertomusta, joka jonain päivänä päättyisi?

Törmäiltyäni ohikulkijoihin tarpeeksi monta kertaa, juostuani sadetta karkuun, saavuin viimein kotiini. Hassua miten olin kuitenkin mieltänyt asunnon kodikseni. Edes paha uni ei voinut minua ajaa pois paikasta, joka salaa oli muuttunut kodiksi.

Päivällisen jälkeen tapahtui jotain pahaa. Minun sisälleni tulvi tunne siitä, että käärme oli taas sisälläni. Juoksin vessaan oksentamaan, mutta käärmettä ei näkynyt. Surullinen ruokasula kellui ja pian vajosi veteen. Minä puristin maton reunaa käsilläni ja toivoin unen pian unohtuvan. Lemuavat hiukseni olivat oksennuksessa. Minä sieppasin keittiösakset ja leikkasin. 30 senttiä hiuksia putosi taikakeittooni. Vedin vessan.

Joskus pienenä paha uni tarkoitti sitä, että saisin loppuyön nukkua jonkun turvallisen vieressä. Siis jos nyt näkisin pahaa unta, ottaisiko joku minut viereensä? Lyhythiuksisena puin ylleni pyjaman ja aloin nukkua unta.

Tulen kotiin pitkän matkan jälkeen. Kotini on suuri ja kaunis hiekkalinna. Kohtaan lapseni, minulla siis on tytär ja pieni poika. Lapset eivät suostu puhumaan minulle. "Mitä minä olen teille tehnyt? Ettekö te halua minua tänne?", minä huudan. Tyttöni vastaa: "En minä sinua tarvitse. Voit ihan hyvin lähteä." En ymmärrä, lapseni ovat likaisia ja surullisen näköisiä. Miksi he haluavat minusta eroon? Juoksen pois. Hiekkatie on kuivuudesta tulleita halkeamia täynnä. En väsy ollenkaan, juoksen ja juoksen puiden keskellä. Hiekka pölisee ja iskee jalkapohjiani. Yhtäkkiä poikkean tieltä ja kiipeän korkealle kalliolle. Se loppuu yhtäkkisesti, kohtisuoraan seinämään. Alas on niin pitkä matka. Maassa lojuu luita. En tahdo jatkaa sinne.

Palaan tielle ja kuulen auton äänen. Näen sen, se on suuri rekka lastinaan hiekkaa. Yritän saada kuljettajan pysäyttämään. Hän vain ajaa ohitseni. Minä juoksen, juoksen niin että helmani nousevat tuuleen. Kiidän nuoruuteeni, siihen aikaan kun nukuttiin iltapäivään asti. Lämpöä on ympärilläni, ilma on haaleaa ja vihreää. Joku pitää kiinni nilkastani ja huutaa: "Et sinä ansaitse tytärtä! Et osaisi ymmärtää häntä kuitenkaan. Tee palvelus ja elä yksin ilman piiriä ympärilläsi."

Herätessäni tunsin tukehtuvani. Nousin istumaan ja odotin neljä minuuttia, mutta ketään ei tullut. Ei ketään turvallista, eikä ketään vaarallistakaan. Minulla oli joskus ihmisiä ympärilläni. Missä he nyt olivat? Näin vain jonkun pahan värittämiä kuvia. En halunnut asioiden menevän näin. "Tässä talossa on jotain vikaa", minä kirjoitin lattiaan. "Minussa on jotain vikaa. En voi unohtaa uniani." Tussi ei ehtinyt kuivua ja pyyhkäisin vahingossa tekstin sutuksi.

Aamulla aurinko paistaa lämpimämmin kuin koskaan tänä keväänä. Minä lojun parvekkeellani, nojaan kaiteeseen kuivat kyynärpäät ja puhaltelen ilmaan. Alhaalla jossain ihmisiä kulkee, niin on kulkenut aina ja tulee aina kulkemaan. Ja joka päivä joku turha kirjoittelija innostuu kirjoittamaan heistä, luulee olevansa luova ja kaikkea. Minä en kirjoita ihmisistä kadulla, minä kirjoitan siitä, miten näin kerran siivekkään vastakkaisen talon katolla. Auringon valo on kuin unilääkettä, nukahdan siihen keskelle siipien havinaa ja näen aamu-unta.

Leivon hiekkakakkuja naapurin tytön kanssa. Hänellä on taas ne kumisaappaat. Punaiset ja oranssit ämpärit täyttyvät ja tyhjenevät. Rivi kakkuja pitenee ja pitenee, onhan rantaa silmänkantamattomiin. Meitä kohti kävelee hahmo, se on siivekäs. Pieni tyttö alkaa itkeä, yritän selittää hänelle, ettei ole hätää. Siivekäs on varmasti vain ohikulkumatkalla. Tytön jatkaessa surullista valitustaan, Siivekäs tulee lähemmäksi. "Sinun olisi parempi ilman näitä", hän sanoo ja osoittaa hiekkakakkuja. "Hiekka valuu paikkoihin, joihin se ei kuulu" hän jatkaa ja vaikenee sitten. Siipiään heilauttaen hän muuttaa tytön hiekaksi ja hiekan saveksi. "Näin on parempi, eikö niin?" En tiedä mitä vastata.

Herätessäni minusta tuntuu pitkästä aikaa pirteältä. Menen sisälle ja suljen parvekkeen oven. Kaikki sisällä on muuttunut. Hiekkakasat nurkista ovat kadonneet, ilmassa ei enää leiju pölyä. Kaikki unien jäljet ovat poissa. Tilalla on monta kiloa valkosavea, ihan niin kuin unessanikin. "Näin on parempi", minä kuiskaan. Ehkä Siivekäs kuulee sen.

Lähden ostamaan irtojäätelöä. Rapussa törmään mieheen, joka maalaa käytävän seinää. Kaikki lasten piirrokset peittyvät kylmän valkoisen alle. Kysyessäni syytä maalaamiselle mies kertoo viereisen asunnon tytön juuri kuolleen. Hänen maalaustensa on siis aika peittyä, etteivät ne enää muistuttaisi hänestä. Salmien ovi on raollaan. Kuulen, kuinka joku itkee.

Ulko-ovella ymmärrän sen, se oli siis kermakakkutyttö, joka kuoli. Ryntään hissiin, matka kestää ja kestää. Kun tulen oikeaan kerrokseen, ei siellä ole ketään. Tuoksuu maalille, käteni värjäytyy valkoiseksi. Ei pitäisi nojata maalattuun seinään. Salmien ovi aukenee nopeasti ja esiin astuu väsynyt nainen. Hänen silmänsä ovat turvonneet miltei kiinni, hänellä on yllään pelkkä yömekko ja yksi villasukka. Hän paiskaa oven kiinni ja syöksyy halaamaan minua. "Minä en koskaan ajatellut tekeväni pahaa", hän itki. "Et tietenkään", sanon ja silitän hänen sitruunan tuoksuisia hiuksiaan. En tiedä mistä hän puhuu.

Illalla sytytämme asuntooni kynttilöitä. Minä keitän teetä ja tarjoan kirsikoita. Nainen on ollut luonani koko päivän ja jää vieläkin, kun ilta jo valuu sisään verhojen läpi. Olen antanut hänelle villatakin ja toisen sukan. Hänen nimensä on Hanna ja hän on kertonut minulle paljon. Minä kirjoitan siitä tarinan, johon sujahdamme yhdessä.

Tarinan valmistuttua Hanna lukee sen ääneen: "Olipa kerran tyttö nimeltä Uni. Uni oli tyttö, joka maalasi kaikki päivät kuvia. Hänen äitinsä oli hänestä aina ylpeä, eikä häntä hennottu laittaa päiväkotiin, sillä äiti halusi olla hänen kanssaan. Kun sitten Uni kerran piirsi unikuvia, ei äiti osannut häntä kieltääkään. Äiti ei ymmärtänyt, että kuvista syntyy myös liikkuvaa ja elävää kuvaa.

Pieni Uni siis piirsi, maalasi ja kirjoitti unia. Hän näytti niitä vanhemmilleen heidän nukkuessa. Uni ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta kerran hän vahingossa teki pahaa isälleen: Unikuvassa Isä särkyi, eikä edes Uni osannut häntä korjata. Tuon jälkeen äiti kielsi Unta enää koskaan luomasta unikuvia. Tyttö totteli, oli ja hengitti. Salaa hän etsi ihmistä, joka olisi tarpeeksi vahva katsomaan hänen kauniita, mutta kovia satujaan.

Kun eräs Marlamilai muutti Unen naapuriin, tunsi Uni hetkensä tulleen. Hän kirjoitti unia ja pakotti Marlamilain katsomaan niitä nukkuessaan. Hetken Marlamilai oli tarpeeksi vahva kestääkseen unikuvaa, mutta pian se alkoi satuttaa häntä liikaa. Uni huomasi sen ja yritti estää itseään tekemästä Marlalle pahaa. Unen voima oli kuitenkin niin suuri, ettei hän voinut sitä hallita. Unikuvat jatkuivat, vaikka Uni ei niin halunnut.

Marlalla oli ystävänään Siivekäs, joka koitui pian Unen kohtaloksi. Unikuvassa Siivekäs saapui pelastamaan Marlamilain ja voitti Unen. Siivillään Siivekäs teki Unesta savea, joka voitaisiin joskus muovata uudeksi ja hyväksi. " Hanna lopetti ja kysyi: "Milloin me muovaamme Unen uudeksi? Onko hän sitten taas tyttäreni?" Pudistin päätäni ja vastasin: "Ehkä meidän ei kannata vielä vähään aikaan koskea saveen. Sen aika on sitten, kun olemme vahvempia. Uni on mennyttä, hän elää enää ajatuksissamme. Voimme yrittää muovata hänet takaisin, mutta hän ei enää ole se sama."

Valokuvasta me maalasimme yhdessä Unen minun seinälleni. "Minä oikeasti luulin hänen parantuvan itsestään", äiti inahti hiljaa. Niin moni luulee, niin moni uskoo siihen mitä pinta kertoo. Pinta voi kuitenkin heijastaa ja taittaa valoa. Sairaus voi piileksiä pienenpienenä, mutta tappavana. Kukaan ei sitä tiedä, mutta minäkin tulen kuolemaan ihan yllättäen ja tulen jättämään Hannan yksin. Minäkin olen sairas, melkein kuin Uni. Ero on vain siinä, että tuulen puhallettua kerran, minut unohdetaan. Uni ei unohdu, äiti elää hänen kuviaan joka päivä. Ja jonain päivänä joku raapii pois maalit käytävästä ja löytää kuvia hiekkalaatikoista ja punaisista käärmeistä.

Hanna jäi viereeni nukkumaan, hän oli liian väsynyt ja itkuinen mennäkseen kotiinsa. Kolmelta aamulla minä vielä valvoin hänen vierellään, silitin hänen hiuksiaan. Postiluukkuni kolahti jälleen. Tällä kertaa matolle oli pudonnut suuri paketti. Avasin sen ja sieltä löysin mekon, joka oli kuin kermakakku. Tuo mekko oli minun kokoani. Sovittaessani huomasin mekon olevan täydellinen. Etsin tietoja lähettäjästä, kun huomasin nimeni olevan eri. Paperissa luki tällä kertaa Millamaari, eikä mitään niin lapsellista kuin Marlamilai.

Kunhan päivät pitenevät, me menemme Hannan kanssa puistoon ja pyöräilemään. Rakennamme oven asuntojemme välille ja hänestä tulee minun ensimmäinen äitini. Älä silti luule, että tässä tarinassa on onnellinen loppu. Sellaista mahdollisuutta ei ole. Äiti puhuu unissaan Unesta. Jonain päivänä Unen pahuus palaa suurena vihreänä oliona.

Meiramiina