Kohtalon pelastusveneet
Sateisia katuja eteenpäin astelen.
Neonvalot silmiäni häikäisevät.
Näen läpi sumuisten ajatusten,
kuinka yksinäiset minua vastaan tulevat.
Päät alas vaipuneina,
ahdistus silmissään,
etsien epätoivoisesti pelastusta.
Mitä niin traagista on tapahtunut,
että he toista ihmistä ovat säikähtäneet?
Jotkut heistä ovat ehkä pelanneet rulettia elämän.
Laittaneet pöydälle kaiken,
sitten kovasti toivoneet.
Toiset ehkä ovat yrittäneet varovasti.
Silti kumpikin on kaikkensa menettänyt.
Melkein syöksyin yksinäisyyden kurimukseen itsekin.
Se oli liian täpärä pelastus.
On luonnonlaki,
että vain vahvat loistavat.
Kaikille eivät riitä pelastusveneet kohtalon.
Jotain, mikä tuli mieleen syysmasennuksen kourissa melankolian kietoessa lonkeroitaan ajatuksiini.
Melancholy Man
|