Neiti Kuolema
Yö laskeutunut on.
Lankeaa varjot,
kunnes yksin jääneen nielee.
Taival pitkä, ristin tie, viimeinkö päättyy lie.
Hetkellä viimeisellä luokseni saapuu hän,
jota kauan niin kartoin.
Paljastaa kasvot hunnutetut, huokaan.
Kuinka kaunis onkaan Neiti Kuolema.
Ei silmissään hänellä ole kylmyyttä kalman,
vaan lämpöä auringon ja elämän.
Ihonsa niin kuulas ja sileä.
Kuin metsälampi ennen aamunkoita.
Hänen tuoksulleen ei nimeä kielissä kuolevaisten löydy.
Kuiskaa äänellä ajattomuuden salaisuuksia ikiaikaisia.
Hän suudelman antaa ja lupauksen,
odottaa iltaruskon tuolla puolen läntinen koto.
Niin poistui luotani Neiti Kuolema,
nyt henkeni kohti Länttä kurottaa, vapauttaan pelosta itkien.
Siellä silloin hänet nähdä saan,
voisin jopa kuolemaan rakastua.
Rehellisesti sanoen yritys tehdä kunniaa kappaleelle, josta pidän erittäin paljon... Lady in Black.