Viimeinen Kukinto
Niin julma saattaa kohtalo olla,
leikata poikki langan liian aikaisin.
Lankeaa nuorukainen polvilleen.
Ei ymmärrä vielä,
että hetket viimeiset ovat nyt saapuneet.
Kamppailu on alkanut.
Voi usko elämän voimaan joskus olla niin luja.
Luulla voisi olevansa kuolematon juna.
Kunnes pettää kone ja alkaa voima hiipua.
Silloin usko itseä korkeampaan voimaan alkaa vahvistua.
Kun lopulta ymmärtää vääjäämättömän olevan edessä,
muistuu mieleen asiat, jotka vielä kesken ovat.
Asiat, joita kauan on pitänyt sivussa.
Silloin ponnistaa voimansa äärimmilleen
ja tähyää kohti elämää.
Tuolla hetkellä kaikki näyttää kauniimmalta.
Tuolla hetkellä tuoksut ilmassa ovat ihanimmat.
Tuolla hetkellä elämä maistuu makeimmalle.
Tuolla hetkellä kuulee selvimmin kaiken sen,
jolle korvansa on ummistanut.
Tuolla hetkellä on aika viimeisen kukinnon
viimeisen illan hämärässä.
Sen kaikkein kauneimman,
joka muistoihin syöpyy sen jälkeenkin,
kun on poissa.
Sitten laskeutuu tuntematon pimeys
ja maailma vaipuu kaukaisuuteen.
Uusi matka kohti tuntematonta viimein alkaa.
Jotain surullista kirsikkapuun katkenneessa oksassa, joka ponnistaa äärimmilleen voimansa, kohti viimeistä loisteliasta kukintoaan, ennen kuin kuin kuolee. Kuin olisi halunnut tulla mistetuksi, mutta emmekö me kaikki?