Soturi

Minä olen nähnyt hänet aina.Niin kauan kuin minä muistan hän on katsonut minua jostain kaukaa,sinisten silmien takaa. En ole koskaan rohjennut väittää että tuntisin hänet. En oikeastaan usko että tulen koskaan tuntemaankaan. Hän on minulle kipeän tärkeä ja samalla niin yhdentekevä. En minä häntä vihaa, mutta hän ei myöskään herätä minussa suuria rakkauden tunteita. Hän vain on olemassa

Minä kutsuisin häntä soturiksi, ei siksi että hän olisi urhea tai rohkea, vaan siksi että hän sotii kilpensä kanssa jopa itseään vastaan. Kilvestään huolimatta hän on heikko, ei kulu päivääkään etteikö hän pelkäisi. Minä luulen,että jos hän laskisi kilven hän olisi vahvempi. Mutta hän ei voi,on liian helppoa puristaa kilpeä vartaloa vasten ja leikkiä että kukaan ei näe. Hän ei ole ikusuuksiin riisunut naamiotaan, ei ikuisuuksiin ole lausunut nimeään. Minä luulen että kukaan ei ole nähnyt hänen kasvojaan. Ne ovat kiveä ja jokainen kyynel,joka hänen kasvoilleen on valunut on kovettanut niitä entisestään.

Joskus leikin että häntä ei ole,mutta hänen itkunsa herättää minut joka yö. Hän ei anna minun unohtaa. Hän on yrittänyt päästää kilvestään irti, mutta hänen sormensa ovat jo liian hauraat,ne murenisivat tuhkaksi ja yksi osa häntä katoaisi tuuleen. Hän ei muista menneisyyttään eikä tiedä olevansa elossa.

Joskus tuntuu että hän ei tunne mitään,mutta kun hän itkee tiedän,että hän tuntee vihaa. Hän vihaa maailmaa,hän vihaa yksinäisyyttä ihmisten keskellä. Hän vihaa itseään. Hän ei uskalla rakastaa,hän tietää että se voi satuttaa lujaa. Aivan liian lujaa. Minua väsyttää,mutta hän ei tahdo nukkua. Hän vain katsoo minua peilistä sinisten silmien takaa.

Kirjoitin tän joskus kesäisenä yönä. Kattelin peiliin ja mietin että kuka kumma mä olen... En tiedä vastausta vieläkään!

Onyx