Kotimatka
Etsin omat kenkäni naulakon alta. Eteisessä on pimeää, mutta avoimesta keittiön ovesta tulee sen verran valoa että ne löytyvät. Samoin kuin takki naulakosta, se on tietysti alimmaisena koska olen tullut ensimmäisten joukossa.
No löytyy kuitenkin ja saan sen esiin ilman että romahdutan kaikkia muita takkeja lattialle. Vedän kengät jalkaani, takin niskaan ja tarkistan että pipo, hanskat ja huivi ovat taskussa.
Ja rahat. Ja tupakat. Ja avain. Huikkaan hyvästit keittiön läpi kamariin, keittiössä leijuu vielä äskettäin juotujen kahvien ja sammutettujen kynttilöiden tuoksut.
Kun aukaisen ulko-ovea, pimeästä makuuhuoneesta luikahtaa silmiään siristellen harmaa unisen näköinen kissa joka naukaisee kerran vaativasti, tarkoitus ei jää epäselväksi; Ulos!
Ensimmäisenä se luikahtaa jaloistani kylmälle verannalle, ravistaa häntäänsä vaativasti ja naukaisee uuden määräyksen; Heti! Avaan sille oven ja jään vielä kaivelemaan kaulahuivia ja hanskoja taskuistani, Ja varmistan, että paitsi tupakat myös sytkäri varmasti ovat mukana.
Astun ulkorapulle, kissa on hypännyt rappusten kaiteelle ja katselee tarkkaavaisesti pimeään, piharakennuksen suuntaan. Minun tullessani se kääntää päätään, mutta ei sano mitään. Ojennan kättäni silittääkseni sitä, mutta kissa läväyttää vihaisesti tassullaan ja sähähtää pienen kirouksen. Rappusella jään hetkeksi haistelemaan ilmaa; Lämpimän, tunkkaisen ja äänten täyttämän sisäilman jälkeen pieni pakkanen tuntuu kirvelynä sieraimissa, on hiljaista.
Kun astun pihalle niin päivällä auringon sulattamiin pikkulätäköihin jäätynyt vesi risahtelee askelissa.
Keittiön ikkuna aukeaa, "Aiotsä mennä kävellen? Mä voin soittaa taksin, siellähän on melkein 15 astetta pakkasta!" Hetken aikaa tunnen houkutusta, joka kuitenkin katoaa, kun
sormet osuvat taskussa olevaan rahapussiin; Viisikymppisellä ei paljon hummata, jos aletaan mittariautolla ajelemaan…
"Ei tää nyt kovin kylmältä tunnu, ja mä voin hypätä dösään jos sattuu kohdalle" Vielä viimeiset heit ja ikkuna sulkeutuu.
Kun käännyn portista kadulle, vilkaisen vielä rappusten suuntaan, Kaiteelta hohtaa kaksi fosforin hehkuista kissansilmää, häviävät hetkeksi ja syttyvät taas.
Piharakennuksen edessä, pimeässä, ison nurin käännetyn kukkapadan päällä näkyy toinen samanlainen silmäpari.
Kävelen loivasti oikealle kaartuvaa pikutietä, lunta on vielä reilusti, vaikka aurinko onkin päivän aikana sulattanut tien pinnan melkein kokonaan. Illansuussa, kun taas alkoi pakastumaan, satoi ohut kerros kevyttä pakkaslunta. Nyt lumisaden on lakannut, mutta lumipenkat tienvarsilla ovat parisenttisen katulamppujen valossa kimaltavan lumikerroksen peitossa. Enkelinmekkokangasta, ajattelen, ja mieleeni tulee samanlainen lopputalven ilta lapsuudestani, kun kävelin kotiin läheiseltä luistinradalta. Hanki kimalsi aivan kuin nyt, ja muistan ajatelleeni että enkelien mekot täytyy olla tehdyt tuollaisesta kankaasta, ja että jos joskus saisin samanlaisen…
Muisto häipyy, katseeni hakeutuu tähtikirkkaalle taivaalle; Sekin on samanlainen kuin lapsena, ajattelen vielä, mutta palaan sitten tähän päivään, tälle tielle, matkalle kotiin.
Minun lapsudessani ei ole kovin paljoa muistelemista.
Tie kulkee pitkin metsänreunaa, tien ja metsän välissä leveähkö kaistale matalaa pajukkoa ja talven kuivattamaa horsmaa kasvavaa joutomaata, jonka takana kohoaa metsä tummana ja korkeana. Kirkasta tähtitaivasta vasten kuusikko näyttää mustalta, aivan kuin kimaltelevan hangen ja tähtitaivaan välissä ammottaisi tyhjyys, jonka reunalla pajupensaat ja horsmat pidättelevät henkeään jotteivat suistuisi sinne. Puoliksi huomaamattani siirryn toiselle puolen tietä, ja kun huomaan mitä tein, ja miksi, hymyilen itselleni. Mutta yhtäkaikki, olo tuntuu paljon turvallisemmalta, ja sitäpaitsi, kaikki katuvalotkin ovat tien tällä puolella. Vielä hetken aikaa huvitan itseäni ajattelemalla, että siinä vaiheessa kun lyhypylväät huomasivat taivaan revenneen, nekin siirtyivät kadun toiselle puolelle.
Metsän reuna kääntyy, jää taakse, repeämä häviää ja kun käännyn katsomaan näen vain metsän, etualalla paljasoksaisia lehtipuita ja talon, siellä missä ei pitänyt olla mitään.
Minun puolellani tietä taloja ei enää ole, tie kulkee laajan pellon poikki. Lähes keskellä peltoa vielä yksinäinen rakennus muutaman puun muodostamassa saarekkeessa, eikä muuta.
Huomaan pellolla jotain liikettä, pysähdyn, odotan että hiljaisuus tulee lähemmäksi ja pimeys väistyy. Tarkennan katseeni liikkeen suntaan.
Kolme pientä hahmoa lähellä matalia, lehdettömiä puita, omenapuita, arvaan, ja jäniksiä.
Nyt näen kuinka yksi hahmo liikahtaa, kohottautuu pystyyn, voin kuvitella miten sen nenä värisee kun se haistelee ilmaa. Sinä samassa kaikki kolme säntäävät kohti peltoaukeaa. Kieppuvat ja loikkivat siinä hetken aikaa ja katoavat sitten silmistäni hämärään. Taitaa olla pupuilla hankipojat suunnitteilla.
Siinä vielä seistessäni sytytän tupakan ja jatkan matkaa, iso tie näkyy jo edessäni, tien takana harvaa metsää kasvava rinne, ja rinteessä kerrostaloja. Joissakin ikkunoissa näkyy vielä palavan valo. Rinteen takana kaupungin valot värjäävät taivan punaiseseksi. Vieno kohina siltä suunnalta kertoo kaupungin vielä valvovan. Valtatiellä ei juuri näy liikettä,
kauempana, missä jalkakäytävä ylitttää tien vilkuttavat liikennevalot oranssia valoaan, ja huoltoaseman punakeltaiset mainokset ilmoittavat palvelun pelaavan läpi yön.
Hetken aikaa mietin, poikkeaisinko kahville, mutta päätän säästää kahvinjanoni kotiin, kello on jo yli yksitoista, ja hyvällä onnella menee vielä joku bussikin, johon hypätä.
Ylitän tien, heti risteyksen jälkeen on pysäkki. -Aikataulu? Onneksi on, bussikatoksen seinässä, ja onnenpäivää, vieläpä ihan voimassa oleva! Raaputan huurteen pois aikataulua peittävästä pleksistä ja katson kelloa; 23.17. Päätepysäkiltä klo 23.10. arvioitu aika tällä pysäkillä 23.37. Hyvällä onnella, (sitä tuntuu nyt olevan matkassa) dösä on tässä ihan pian, tähän aikaan ei lienee paljon tulijoita, tiistai-iltana. Putsaan lumet katoksessa olevalta penkiltä, otan pipon päästäni ja astan sen takapuoleni lämmikkeeksi. Istun penkin päähän ja nojaan selkäni katoksen sivuseinään niin, että voin nähdä bussin tulevan. Kuuntelen. Pientä risahtelua ja vaimeaa pauketta, vielä talvi yrittää vallata takaisin sitä, minkä aurinko on siltä päivän aikana riistänyt. Selkäni takana huokailee kaupunki. Valvoo, tai ainakin nukkuu huonosti. Tähtiä ei enää näy, valtatien kirkkaat, oranssinkeltaiset valot ovat imeneet niistä voiman. Tulosuunnallani haukkuu koira, on kai saanut pupuista vainun. Ajattelen miten jänikset höristävät hermostuneena korviaan jossain, keskeyttävätkö taas öisen seremoniansa, vai kuulevatko haukussa koiran voimattoman kiukun; … "Riivatun rusakot, Jos minä vain olisin irti… !"
Sytytän tupakan, ja niinkuin aina käy, ennenkuin ehdin poltella edes puoliväliin, tulee bussi.
Tässä pienessä kirjoitelmassa yritin tavoittaa ja kuvata pienen ja aika mitättömän tapahtuman äänet, tuoksut, tuntemukset... Halusin tehdä pienen sanallisen "elokuvan" joka olisikin enemmän kuin elokuva, Voiko tuosta pikkunovellista haistaa helmikuun illan kirpeän pakkasen, tupakan tuoksun, kevääseen kuuluvan kissanpissan hajun talon seinustalla? Voiko aistia sen pienen orpouden tunteen mikä valtaa mielen kylmänä iltana yksinäisellä, vieraalla bussipysäkillä?