Syksysatu

Punainen hiuspehko vilahteli ajoittain puiden lomasta. Peikkopoika käveli murheissaan, pää painuksissa, miettien synkkää elämäänsä. Miksei hänellä ollut ketään. Olentoa, joka olisi jakanut hänen kanssaan revontulien tanssin ja pimeät syysyöt.

Takkutukka mietti mennyttä aikaa, turhia sanoja ja tekoja joista ei kukaan välittänyt. Hän istahti mättäälle ja ravisti punaiset hiuksensa kasvojensa peitoksi. Suunnaton häpeä ja kipu tuntui repivän pienen peikon sydämen riekaleiksi. Eivät edes taivaalla kauniisti tuikkivat tähdet saaneet peikkoa tuntemaan iloa. Hänen elämästään oli yksinkertaisesti hävinnyt se asia mikä elämästä saa elämisen arvoisen. Kaikki kauniit asiat olivat pyyhkiytyneet unohduksiin ja mielen valtasivat synkkääkin synkemmät ajatukset.

Yksinäinen kyynel vierähti takkutukan arpisilla kasvoilla. Hän ajatteli: ” Ei kukaan voi minusta välittää, miten kukaan voisi edes oppia tuntemaan minut, kun ei kukaan tohdi edes katsoa kasvojani”. Peikkopoika ei tajunnut omaa kauneuttaan, hän näki vain elämän jättämät arvet ja oman sielunsa sirpaleet. Ei pieni takkutukka osannut enää nauraa.

Takkutukka heräsi auringon lämpimiin säteisiin ja mutisi. ”Miksei aurinko voi jättää minua rauhaan”, hän ajatteli ja piiloutui punaisen takkutukkansa taa. Taas yksi turha päivä tässä tuskaisessa elämässä. Vaellellen siellä täällä. Pieni peikkopoika tuli vain päivä päivältä murheellisemmaksi ja yksinäisyys alkoi kalvaa kaunista sielua. Enää eivät kyyneleet valuneet peikon poskilla. Eivät valuneet, koska kyyneleitä ei enää riittänyt. Pää painuksissa hän tallusteli kohti rantaa ja kohti auringonlaskua. Takkutukka istahti taas synkissä mietteissään rantakalliolle ja työnsi varpaansa kylmään veteen. Keltaiset ja punaiset lehdet putoilivat puista ja auringon viimeiset säteet painuivat horisontin taa. Niin mietteissään oli peikko takkutukka, ettei huomannut häntä lähestyvää tummaa olentoa. Vasta kun olento kosketti kevyesti peikon hiuksia, hän säpsähti ja kääntyi katsomaan häiritsijää.

Peikkopoika jähmettyi paikoilleen kun näki olennon, joka oli häntä koskettanut. Mitään niin kaunista ja samalla surullista hän ei ollut koskaan nähnyt. Takkutukan edessä seisoi suttuinen olento, jonka siivistä ei ollut jäljellä kuin muutama nokinen höyhen. Hiljaa tuo olento istahti peikon viereen ja tarttui tätä kädestä. Takkutukka säpsähti, kun kosketuksen tuoma lämmin aalto pyyhkäisi hänen ruumiinsa lävitse. Hiljaa he istuivat siinä vierekkäin harmaalla graniittikalliolla ja peikkopoika ei saanut katsettaan irti nuhruisesta olennosta. Hän ei uskaltanut sanoa sanaakaan, sillä hän pelkäsi tuon maailman kauneimman olennon häviävän pimeyteen.

Siinä tunteja istuttuaan, olento yhtäkkiä tarttui vielä lujempaa peikkoa kädestä ja katsoi tätä suoraan silmiin. Takkutukka lumoutui olennon terävänsinisistä silmistä ja hänen teki mieli halata surkean näköistä olentoa. Silti peikkopoika vain istui hiljaa ja katsoi olentoa, joka toi hellät kätensä kohti hänen arpisia kasvojaan. Hitaasti ja niin kovin hellästi olento siirsi takkutukan hiukset pois kasvojen edestä ja silitti pojan poskea. Yhtäkkiä, kuin salaman iskusta, olento suuteli takkutukan huulia ja kömpi tämän syliin. Pieni peikko takkutukka oli aivan kummissaan tästä, mutta kietoi kätensä tuon pehmeän ja lämpöisen olennon ympärille. Sitten hänet valtasi outo ja lämmin tunne, josta hän ei tiennyt mitä se oli. Se tuntui takkutukasta niin hyvältä, ettei hän tahtoisi ikinä päästää tuota olentoa pois sylistään.

Kuu toi hopeisen hehkunsa kahden toisiinsa kietoutuneen olennon ympärille ja muodosti sillan järven pinnalle. Hento olento irroittautui hitaasti takkutukasta ja katsoi tätä silmiin. Peikko huomasi kyyneleiden valuvan olennon poskia pitkin ja hän hätääntyi. Mutta olento ei kadonnut mihinkään vaan kuiskasi: ”Lähdetkö kanssani tanssien kuunsiltaa pitkin peikkomaahan? Siellä voimme pitää kiinni toisistamme ikuisesti ja rakastaa vailla tuskaa ja menneisyyden aaveita”. ”Voi lähden sinä kaunis olento. Lähden minne vain minua pyydätkin, jos et poistu luotani", takkutukka vastasi, ja jatkoi sitten: "Miksi sinun siipesi ovat rikki? Kuka ne on repinyt riekaleiksi? Kuka on pystynyt satuttamaan noin kaunista olentoa?". Olento loi katseensa maahan ja hiljainen ääni vastasi: "Kateellisuus ja julmuus.. Ne ovat siipeni repineet. Olen rikkinäinen ja harmaa, varjo-olento. Kelpaanhan silti seuraasi?". Pieni peikko oli aivan ihmeissään. "tietenkin kelpaat. Jos vain minä kelpaan rumuuteni kanssa", hän vastasi ja käänsi päänsä häpeissään. "Voi. Rakas peikkoprinssini, sinä olet kaunis. Niin kovin kaunis. Muut eivät vain sitä huomaa. He eivät osaa katsoa", sanoi olento hymyillen kauniisti. Sitten olento nousi ja tarttui takkutukkaa kädestä. "Tule", se kuiskasi ja kiskoi takkutukkaa hellästi mukaansa.

Olento tuntui leijuvan ilmassa ja pieni peikko takkutukka käveli lumoutuneena perässä kohti kuunsiltaa. Hän näki pienten keijujen, illuusiain, tanssivan kuun säteessä ja hän näki kuinka hitaasti olennon siivet alkoivat ehjentyä. Pian hän huomasi tanssivansa villisti kuunsiltaa eteenpäin ja katsovansa olentoa syvälle, voih niin syvälle, tummansinisiin silmiin. Tähtipölyä leijui heidän päälleen ja illuusiat asettivat mustan tähtikruunun takkutukan hiuksille ja kauniin safiirin olennon otsalle. Ja voi kuinka kauniisti tähtipöly kimaltelikaan olennon korpinmustissa kiharoissa, ja voi kuinka hän tuoksuukin niin valtavan hyvälle. Näin takkutukka ajatteli ja he tanssivat ja tanssivat kohti peikkomaata, kohti unelmia. Ja ennen aamun ensi säteitä he hellästi rakastelivat niittykukkien seassa ja nukahtivat toistensa syliin varmoina siitä, että rakkaus kestäisi tuhannen vuotta.

Geyra Ravenild Routa