Joku
Hän ei koskaan ole missään, mutta hänen läsnäolonsa jokainen saattaa
aistia milloin vain. Vanha mies haistaa kynsilakan, juuri ennen
viimeistä henkäystä. Nuori nainen näkee vilauksen taustapeilissä,
juuri ennen kuin rekka ajaa päin punaisia oikealta. Hän ei ole kukaan,
hän on aavistus, pala kellastunutta paperia.
Pelko kulkee siellä missä hänkin, mutta heidän välillään ei ole
juurikaan kosketuspintaa, näkymätön pintajännitys, joka jakaa
naurulokin ja särjen eri maailmoihin. Pelko ei ole hänen ystävänsä,
pelko on vain joskus hänen seurauksensa, niin kuin toisinaan on myös
harmonia, tai jopa helpotus. Viha sen sijaan on hänen veljensä,
vaikkei heillä olekaan mitään yhteistä. Suru on heidän
siskonsa. Toisin kuin veljeensä, siskoonsa hän tuntee aina yhteyden,
heidät on veistetty joskus ammoin samasta puusta, joka oli jo silloin
kuivunut keloksi jo aikaa sitten.
Hän ei kumarra sanoja, miekat taipuvat hänen edessään. Kaikkein
suurimmat kuninkaat ovat lopulta joutuneet kumartamaan hänen
edessään. Kaikkein viisaimmat miehet ovat joutuneet nöyrtymään
tiedottomiksi maatuviksi ruhoiksi siellä, missä hän ajatonta
taivaltaan taittaa. Toisin kuin moni olettaa, luiset urut eivät soi
siellä missä hän on, sen enempää kuin hiljaiset harputkaan
solju. Hänen soittimensa on hiljaisuus, pitkä ääretön hiljaisuus jonka
hänen viimeinen suudelmansa avaa. Pitkä ääretön hiljaisuus, se toinen
puoli missä ei ole mitään, maailman negatiivi.
Eläimillä ei sanota olevan sielua. Silti vanha uliseva koira pelkää
koko sielunsa puolesta tietäessään hänen olevan lähellä. Vanhoissa
kulttuureissa kaikkein suurimpana rohkeutena pidetään rohkeutta
kohdata hänet. Uusissa kulttuureissa hän on anarkia joka jyllää
muutoksen tiellä. Ilman häntä ei ole tehty yhtäkään vallankumousta,
eikä ilman häntä ole yksikään tieto periytynyt eteenpäin. Hän on kynä,
miekka ja välttämättömyys. Hänen vuokseen me kerromme tarinoita, hänen
vuokseen me kirjoitamme kirjoja.
Hänellä on jokaista olemassa olevaa varten hetki varattuna, meitä
kaikkia varten. Hän on odottanut jokaista meitä aina ajan alusta
alkaen ja jää seisomaan paikalleen vielä pitkäksi aikaa kaikkien
meidän mentyä. Kun kaikki muu on mennyt, hän on vielä yksin
hiljaisuudessaan yksinäisempänä, kuin kukaan koskaan voi käsittää. Hän
on viimeinen mitä jää. Hän on ainoa kenen ei tarvitse kertoa mitään
kenellekään, hänen ei tarvitse kirjoittaa yhtään kirjaa eikä hänen
tarvitse katsoa ketään kahdesti. Hän ei koskaan tapaa vanhaa ystävää,
eikä koskaan palaa kotiinsa. Hän vain on, aina.
tarina jostain
Ruokamulta
|