Ikuisesti syyllinen
Et puhunut, et liikkunut, makasit vain hiljaa paikallasi siinä kylmässä maassa. Hengitit hiljaa ja vaivalloisesti, hitaasti ja varoen. Silmäsi olivat kiinni. Yritin kysyä, olitko kunnossa, mutta en saanut vastausta. Yritin toisen kerran, kolmanne ja neljännen, mutta et sanonut mitään. Yritin mennä lähemmäksi, mutta pelkäsin. En kestänyt nähdä, jos olisit ollut lopullisesti poissa. Minun oli pakko, mutta pelkäsin vain enkä tiennyt mitä tekisin. Pulssisi oli heikko, enkä vielä siinäkään vaiheessa osannut tehdä mitään muuta kun tuijottaa. Yritin vielä puhua, kerroin kuinka paljon välitin, kuinka paljon rakastin sinua ja kuinka tärkeä olit minulle. Et vastannut, lepäsit vain siinä maassa. Vasta silloin tajusin, että olin ollut liian varomaton. Silloin tajusin, mitä menin tekemään. Tein kaiken, joka oli kiellettyä. Olin syyllinen kaikkeen, mitä sinulle oli tapahtunut. Nostin kätesi maasta, se tuntui elottomalta. Yritin sanoa sinulle, etten tarkoittanut. Yritin pyytää anteeeksi, mutta et enää kuullut sitä, lepäsit siinä vain. Kerroin sinulle, etten tehnyt mitään pahaa tahallani, ja etten huomannut sinua siinä. Kerroin, että olisin mieluummin itse ollut sinun sijasta tässä, mutta et kuullut enää sanojani. Vasta silloin tajusin, että minun piti saada apua. Soitin, ja sainkin avun nopeasti. Sydän hakkasi, odotin että apua tulisi pian. Hengityksesi heikkeni, minä olin paniikissa ja peloissani. Syyllisyys velloi sisälläni. Olisin tehnyt mitä vain, että olisit herännyt. Puristin kättäsi, rukoilin että heräisit ja olisit taas tässä, terveenä ja iloisena niin kuin ennenkin. Vasta nyt kyyneleetkin tulivat. En ehkä aikaisemmin tajunnut edes itkeä, en osannut ajatella sitä niin. Kaikki tämä oli minun syytäni. Kaikki oli turhaa, tiesin jo, ettet enää heräisi. Tunsin, kuinka hengityksesi heikkeni edelleen. Syytin vain itseäni, en osannut ajatella mitään muuta. Kuulin sireenien äänen ja näin pimeässä valot. He tutkivat, katsoivat ja kuuntelivat. Mitään ei ollut tehtävissä, olin tiennyt sen, ja asia oli nyt niin. Puristin vielä kerran kättäsi, kuiskasin sinulle, että olet aina tärkein ja rakastan sinua eniten ja lähdin pois. Syytin itseäni, enkä koskaan antaisi itselleni sitä anteeksi, mitä tein. Vaikka kaikki oli vahinkoa, syytin siitä silti itseäni, ja väitin itselleni että tein kaiken tahallani, aivan kuin olisin syyttänyt jotain toista. Halusin luoksesi, sinne missä olet nyt, halusin pyytää anteeksi, halusin kertoa kaiken. Nyt minulla ei enää ollut mahdollisuutta. Tiesin, ettei minua enää koskaan päästettäisi sinun luoksesi, ei edes siellä toisella puolella. Tiesin, ettet enää antaisi anteeksi minulle. Et tuntisi enää mitään, et rakkautta, etkä edes vihaa minua kohtaan.