Kesäpäivä
Makasin sängyllä huoneesssani. Aurinko paistoi sisään ikkunasta ja oli lämmin ja ihana ilma ulkona. En ollut käynyt ulkona viikkoon, en ollut pistänyt päätäni pihalle todistusten jaon jälkeen, kun olin tullut kotiin. Olin jostain syystä vain romahtanut kesäloman alettua. Ehkä se sai hänet paremmin mieleeni, kesä, jolloin toivoin hänen olevan täällä, ehkä hänellä oli silloin aikaakin enemmän, tai siis olisi. En todellakaan surrut koulun loppumista, vaan häntä ainoastaan. Viikon olin maannut tässä sängyssäni, olin kuin raato, en syönyt, en oikein nukkunut. Kyyneleetkin olivat vuodatettu jo kahden päivän sisällä.
Koko viikon ilma oli ollut kaunis, olin tarkkaillut ikkunasta ulos, niinä harvoina kertoina tosin, jolloin olin jaksanut pääni tyynystä nostaa. Kukaan ei ollut kaivannut minua, kukaan ei ollut kysellyt. Muutaman kerran ehkä jotkut kaverit, joita en oikein osannut edes ajatella. En osannut luottaa niihin ihmisiin, jotka yrittivät olla täällä lähelläni. Luotin vain häneen, joka oli siellä, satojen kilometrien päässä. Toivoin koko ajan, että hänestä kuuluisi jotain. En ollut saanut häneltä aikoihin minkäänlaista viestiä. En silti lakannut odottamasta ja toivomasta, vielä oli pieni toivonkipinä jossakin. En oikein itsekään ymmärtänyt, miksi kävi näin. Kesäloman alkaminenhan oli minun parasta aikaani, nautin siitä aina. Mutta nyt, nyt se vain sai minut masentuneeksi ja ahdistuneeksi. Tarvitsin vain hänet, ja elämäni olisi taas kunnossa, kaikki hyvin. Ajattelin, että ehkä pyydän liikaa, mutta toisaalta mietin, voiko ihmisen tarvitseminen olla liikaa vaadittua. Enhän pyytänyt mitään palatsia tai linnaa, jotka maksoivat rahaa. Pyysin parasta ystävääni luokseni, hän on kallis, mutta häntä ei makseta rahalla tietenkään! Nyt minusta tuntui, että voisin mennä ulos kävelylle, selvittelemään ajatuksiani lämpimään ja kauniiseen kesäsäähän. Edes musiikki ei ollut soinut koko viikkoon. Kaipasin musiikkia.
Nousin sängyltäni. Heitin peiton epämääräiseen myttyyn sängylleni, peiton, joka oli ollut viikonpäivät ympärilläni turvana. En laittanut musiikkia, vaikka sitä kipeästi tarvitsin. Pukeuduin ja lähdin kävelemään ulos. Kävelin tietä pitkin, pää riipuksissa ja mieli maassa. Toivoin sadetta, jotenkin se saattaisi tuoda paremman mielen, ehkä. Pidän sateesta. Kävelin ja kävelin, kunnes punainen rakennus näkyi jo, talli. Minulla ei ollut tarkoitus mennä sinne, mutta se oli matkan varrella. Hevonen seisoi tarhassa ja söi ruohoa. Kävelin pihalle ja napsautin sähkön pois aitauksesta.
Menin aitojen välistä ja suoraan hevosen luo. Se katsoi minua aivan kuin olisi sanonut "Olisit voinut tulla aikaisemmin!" Kiersin käteni sen kaulaan ja puhelin sille hiljaa. Olin ikävöinyt sitäkin, mutta jotenkin en vain ollut jaksanut mennä katsomaan. Se oli paras ystäväni, vain minun ystäväni. Paras ystäväni, kun hän ei ollut täällä. Kaduin, etten ollut käynyt täällä viikkoon. Ne kaverini, jotka asuivat naapurissani ja olivat minun seuranani, olivat hoitaneet tätä hevosta viikon. Olin aina torjunut heidän pyytelyt tallille, olin sanonut että päätä särki, tai olin keksinyt jotain muuta. Olin sulkenut puhelimen ja jatkanut masenteluani peiton alla. En jaksanut lähteä ratsastamaan. Poimin maasta ruohonkorren ja annoin sen hevoselle.
Se hamusi sen kädestäni ja töni minua turvallaan. Lähdin kävelemään pois päin aitaukselta, sanoin hevoselle että tulen takaisin vielä. Kävin laittamassa sähköt paikoilleen ja kävelin eteenpäin. Hevonen katsoi minun perääni haikean näköisenä. Jatkoin matkaa enkä välittänyt sen katseesta, eihän minustakaan kukaan enää välittänyt. Käännyin metsäpolulle ja kuljin sitä pitkin. Oli mukavampi kävellä, oli varjommassa eikä ollut niin kuuma. Istuuduin kannolle.
Ajatukset kulkivat päässäni. Olisiko minun pitänyt toimia jotenkin muuten? Olisiko minun pitänyt kertoa hänelle, kuinka paljon hänestä välitän. En ollut voinut, en uskaltanut. Vaivuin taas epätoivon valtaan. Hyttyset söivät minua, lähdin jatkamaan matkaa. Kävelin ja lopulta en enää jaksanut. Käännyin takaisin ja juoksin. Halusin takaisin kotiin, sängylle lepäämään. Halusin jäädä siihen, enkä enää halunnut olla ulkona. Omalla pihalla hidastin kävelyyn ja menin sisälle. En edes halunnut jäädä pihalleni istumaan, niin kuin aina kesäisin pidin istuskelusta omalla kotipihalla. Menin huoneeseeni ja suljin oven perässäni.
Minulla oli ikävä hevosta, mutta jotenkin en jaksanut mennä sinnekään. Käperryin taas sängylleni. Mikään ei enää olisi hyvin, ei kuitenkaan. En jaksanut edes kirjoittaa hänelle, hän ei kuitenkaan ehtisi kirjoitella minulle. En saisi kuitenkaan enää olla iloinen. Vaivuin taas ajatuksiini ja nukahdin, viimeinkin, pitkän ajan jälkeen.