Syvemmälle tuskaan
Ryömin yhä vain eteen päin. Menen syvemmälle ja syvemmälle tuskaa, sitä tuskaa jota olen tuntenut jo jonkun aikaa, sinne jossa hengittäminen on vaikeaa ja jossa on niin raskas olla. Jotenkin tuska tuntuu niin tavalliselta, niin jokapäiväiseltä. Se on jo niin tavallista, että olen jo tottunut, ja menen vain vapaaehtoisesti syvemmälle sinne tuskan tunneliin. Siellä olen peloissani, peloissani siksi, etten tiedä miten minun käy ja mitä elämä vielä tuo tullessaan. Aina kun ryömin eteenpäin, sieltä on entistä vaikeampi peruuttaa takaisin. Siellä kaikki maailma ympärilläni on niin tyhjää, ulkopuolinen elämä ei tunnu miltään, kaikki on aivan tunnotonta. Vaikka joku huitoisi minua piikkilangalla tai iskisi kirveen kylkeeni, en tunne mitään. En jaksa välittää enää mistään, kaikki tuntuu niin turhalta. Tuska on vienyt kaiken tuntoaistini, koko ymmärtämiskykyni ja kaiken. Haluaisin löytää jonkun, jota syyttää tästä kaikesta. Ja kun en löydä ketään yhtä ihmistä, jota syyttää, syytän kaikkia maailman ihmisiä, paitsi sinua. Sinä olet syytön, niin syytön tähän kaikkeen, vaikka sinun takiasi tunnen tämän kaiken tuskan. Ei mikään ole sinun syytäsi, ei! En halua syyttää sinua mistään, vaikka mieleni tekisi, mutta en vain voi. Sain jo luulla, että tulet, mutta sitten et ollutkaan siellä, missä luulin sinun olevan. Mutta silti en syytä sinua, eihän se ole sinun syysi jos minä luulen omiani. Jatkan ryömimistäni tunnelissa, sieltä ei ole kuin yksi poispääsy, jota tuskin tapahtuu, en ainakaan jaksa enää uskoa paljonkaan, vielä jossain on ehkäpä pieni valo, joka antaa toivoa. Mutta koko ajan luovutan. Syytän koko muuta maailmaa kaikesta, paitsi sinua. Syytän siksi, etteivät ketkään, jotka ovat lähelläni, auta minua. Ehkä on itse tehtävä kaikki, ehkä tänne maailmaan on tultu itse selviämään ja tekemään kaikki itsensä eteen, mitään ei ehkä voikaan toinen tehdä toisen puolesta.