Jossain kaukana kuulen kutsun enkelten.
Taivas täynnä kirkkaita tähtiä,
tuhansia silmäpareja jotka
seurailevat maassa tapahtuvaa liikehdintää.
Istun yksin graniittikiven päällä,
sammalpeitettä liimautunut kylkiin,
vierellä pauhaa vuolas koski
joka säestää enkelilapsien
iloisia naurahduksia,
heleitä, kirkkaita ja korkeita äänialoja.
Vaikka en näe heitä,
tiedän miltä he näyttävät;
heidän hymynsä on vertaansa vailla.
Niin lämmin että siitä olisi
sulattamaan kokonaisen jäätikön,
lopettamaan ikuisuuksia kestäneen jääkauden.
Heidän hymynsä on puhdas ja viaton
kuin valkovuokkojen pilkahdus
metsä-aukiolla kevään aikaan,
päivänä jona äidit ovat kultaa.
Sinäkin olet siellä vaikka nykyään
elämmekin aivan eri ulottuvuuksissa.
Näen sinun suloiset kasvosi kurkistavan
pilvenreunalta,
pöyhkeän kullanvärisen kiharapilvesi,
siipiesi lepattavan varjon,
liekin joka piirtää muotonsa valkoiseen seinään,
pyöreät omenaiset poskesi
ja supussa olevan suusi
joka aukeaa kuin lumpeenkukka
kutsuen minua.
Tämä päivä on korvaamaton
vaikka äsken yllätinkin itseni
itkemästä.