Marttyyri
"Jää sun yöpöydälle lamppu palamaan Niin sä haaveilit taas Ikuisesta Rakkaudesta Niin kuin kaikissa tarinoissa Kun hyvä voittaa"
Keltainen kuu kurkistaa varoen pilviverhon takaa, miettii uskaltaisiko tulla viimein esiin. Varoen se antaa ensimmäisten valohiukkasten laskeutua maan pinnalla, ja nähdessään kaiken olevan kunnossa se tulee lopulta kokonaan esiin antaen valohiukkasten vapaasti laskeutua kaikkialle, jokaiselle tielle, jokaisen järven rantaan, jokaisen talon pihaan.
Valkean tiilitalon ylimpään ikkunaan hiukkaset eivät vielä ole ehtineet, sinne, missä pimeys on vielä voitolla. Ylimmän ikkunan edessä on paksut, harmaat verhot, joiden taakse kätkeytyy kokonainen maailma, surullinen sellainen. Maailma, jossa valolla ei ole mitään virkaa, ei mitään tehtävää. Kukaan ei voi enää auttaa.
Harmaassa huoneessa on puinen kerrossänky, yläpeti on täynnä kaikenlaista tavaraa, lahjoja. Huonetta kiertävät valkeat tapetit, jotka on kirjoitettu täyteen lauseita, laulujen sanoja, runoja tuskasta ja rakkaudesta, siitä mitä joskus on ollut. Kuluneen, keltaisen maton päällä on kasa lehtiä, muistutuksia menneestä, siitä mitä joskus on ollut, siitä mitä ei enää takaisin saa. Koskaan mikään ei palaa ennalleen.
Pölyisessä nurkassa on pieni, neliön muotoinen yöpöytä, jossa palaa vieläkin heikko valo, on palanut jo kauan. Normaalisti lamppu olisi jo palanut, mutta yhä se kuitenkin jaksaa palaa, muistuttaa unelmista, niistä joita hänellä joskus oli. Unelmia ikuisesta rakkaudesta, siitä miten hyvä voittaa aina pahan, siitä miten kaikki aina järjestyy jotenkin. Unelmia ilman toteuttajaa.
"Sä lennät liian korkeella Varo ettet putoa Tää on sun oma romanssi Et kiellä sitä itsekään Sanot vain 'kaikki tai ei mitään' Tää on sun oma romanssi"
Auringon valaistessa punaisia puita, ja kylmän tuulen tunkeutuessa paksun takin sisälle kaikki oli vielä hyvin. Silloin unelmat oli mahdollista toteuttaa, kaikki näytti viimein järjestyvän. Hän oli onnensa kukkuloilla, valmiina vastaanottamaan kaiken tulevan, innokkaana saamaan kaiken, mitä aina on halunnut. Viimeinkin hän voisi olla onnellinen, onnellisempi kuin moni muu. Ja vain tänä iltana.
Pää pilvissä hän viimein uskaltautuu eteenpäin, kävelee kohti rakkaansa asuntoa, tuttua asuntoa, tuttua ovea. Hymynkare huulillaan hän avaa oven omilla avaimillaan, niillä jotka hän eilen viimein sai. Rakastuneena hän sulkee oven, ei voisi olla enää onnellisempi, rakastuneempi. Eikä hän kiellä itseltään sitä, ei vastustele enää kun rakkaus vimein sai hänet. Onhan ikuinen rakkaus ikuinen unelma.
Kuin leijuen hän kävelee makuuhuoneeseen, ei vieläkään muista mitä sitten tapahtui. Kuin kivi hän tippui alas, putosi kultareunaiselta pilveltä alas manalan kuumille kiville, keskelle polttavaa tuskaa. Kuumat kyyneleet tunkeutuivat ulos pienistä kyynelkanavista, olihan niilläkin pitkästä aikaa käyttöä, viimeinkin. Keuhkot eivät pystyneet enää saamaan tarpeeksi ilmaa, tuntuu kuin hän tukehtuisi, menehtyisi tuskaansa. Ilman unelmia joita toteuttaa.
"Niin sä jäit siihen liikaa kii Miks leikit marttyyrii Se tuskin kannattaa"
Harmaan huoneen kätköissä kyynelten oli helppo antaa valua, kukaan ei ollut niitä näkemässä. Pimeyden keskellä oli helppo unohtaa, antaa tuskalle valta, heivata unelmat ikuisesta rakkaudesta. Harmaus oli hyvä ystävä, siihen pystyi luottamaan, sille saattoi kertoa kaiken, siihen saattoi luottaa. Ja valkeat seinät olivat aina lähellä, niille sai kertoa pahan olonsa, ne kuuntelivat, seinilläkin on korvat. Pieni, harmaa maailma keskellä kaikkea muuta, paikka jossa kaikki on hyvin. Siellä viimeisetkin unelmat haudataan.
Yöpöydän valo paloi kirkkaana, ei tajunnut sammua unelmien myötä. Puisen sängyn harmaalla peitteellä hän makaa, niin raukean näköisenä, niin vapautuneena. Kyynelistä märät posket ovat tyynyn kastelleet, antaa niiden vain kuivua. Tummat silmät suljettuna, tuskan on annettu voittaa, ne pakotettiin painautumaan kiinni. Rakkauden marttyyri hän on, kokenut kaiken sen, mistä kukaan ei unelmoi, mitä kukaan ei halua kokea. Unelmat eivät sovi yhteen marttyyrin kanssa.