Viimeinen talviaamu

Se oli kirkas talviaamu kun lähdit pois. Kukaan ei aavistanut miten sinuun sattui, miten paljon halusit pois tästä kaikesta. Vaikka sanoitkin monta kertaa miten vihaat maailmaa ja miten epäoikeudenmukainen se on, ei kukaan silti osannut aavistaa lähtöäsi. Mutta nyt sielusi on saanut rauhan.

Kaikki alkoi jo viisi vuotta sitten kun täytit 16. Silloin oli peruskoulun viimeinen päivä ja halusit juhlistaa sitä yhdessä kavereidesi ja minun kanssani. Yhdessä päätimme lähteä juomaan, olit suunnitellut kaiken valmiiksi. Eikä kukaan tietenkään kieltäytynyt ilmaisesta viinasta, olithan luvannut tarjota kaiken. Joten myöhään illalla me marssimme joukolla meidän majapaikkaamme, vanhan tanssipaikan ullakolle, jonne olimme vuosien aikana rakentaneet oman "asuntomme". Se oli meidän vakiopaikkamme.

Joskus aamuyöstä kadotin sinut näköpiiristäni. Me kaikki tosin olimme jo niin sekaisin, ettei mikään tuntunut enää sujuvan. Päätimme kuitenkin etsiä sinut käsiimme, varmistaa että olisimme vielä kaikki elossa. Naureskellen hiivimme kohti salia, ja huomasimme sinun olevan siellä yhdessä paikallisten diilereiden kanssa. Vain minä olin sillä hetkellä tarpeeksi selväjärkinen tajuamaan mitä oli tapahtunut. Ja hiljaa hiivin viereesi, tartuin käteesi ja sinä teit minullekin viivan valmiiksi. Tehdään tämä nyt yhdessä, sanoit silloin ja yhtä aikaa vedimme viivat neniimme. Sylikkäin nukahdimme kellon lyödessä viisi.

Syksyllä tiemme erosivat eri koulujen takia. Tiesimme kaikki, että tämä ei tulisi olemaan viimeinen kerta yhdessä, mut kuitenkin tunsimme, että jotain tulee puuttumaan meidän kaikkien ollessa eri puolilla maata. Varsinkin sinua minä tulisin ikävöimään eniten, vaikka vannoitkin, että välimatka ei pysty rikkomaan suhdettamme. Ja elokuun ensimmäisenä päivänä suutelimme viimeisen kerran.

Vuodet kuluivat ja me kaikki kasvoimme eri suuntaan. Emme olleet kuulleet toisistamme kolmeen vuoteen, kunnes eräänä päivänä sinä soitit kertoaksesi, että Pete oli kuollut eilen. Hiljaisena kerroit milloin hänet haudataan ja toivot meidän kaikkien tulevan paikalle kunnioittamaan ystävämme poismenoa. Ja tietysti me halusimme olla mukana Peten viimeisellä matkalla, olimmehan sen ja aikojen alussa toisillemme vannoneet.

Vuosi Peten kuoleman jälkeen me tapasimme sattumalta kaupungilla. Sinä näytit niin erilaiselta, heikommalta. Hymyilit minut huomattuasi, mutta siinä ei enää ollut iloa jäljellä. Vain tuskaa ja kipua. Ja sen vuoden aikana me puhuimme usein miten maailma satuttaa. Sinä saatoit soittaa minulle keskellä yötä ja kirota miten vihaat maailmaa ja tätä kaikkea paskaa, haluaisit vain mennä pois. Ja hiljaa minä kuuntelin kaikkea tätä, en osannut auttaa sinua.

Viimein koitti kohtalokas talviaamu. Tapasi mukaan sinä olit menossa hakemaan kamaa tutulta diileriltä, olimmehan molemmat käyttäneet huumeita ensi kerrastamme asti. Tänään kuitenkin jokin oli erilaista, halusit jotain vahvempaa, jotain joka sekoittaa pään kunnolla. Ja sinä iltana sinä vedit kaiken kaman kerralla, toivoen kuolevasi pois. Mutta vaikutuksen ollessa liian hidas, nappasit mukaasi isäsi revolverin ja kävelit keskuspuistoon tähtien hohtaessa valoa viattoman valkean hangen pinnalta. Ja kellon lyödessä kaksitoista painoit aseen ohimollesi ja laukaisit. Hiljalleen punainen veri värjäsi valkean hangen allasi.

Vielä tänäkin päivänä sinusta kerrotaan tarinaa, tarinaa siitä miten nuori mies päätti lyhyen elämänsä kun kukaan ei osannut auttaa. Ja vaikka joku olisikin siihen pystynyt, ei sinua olisi enää voitu auttaa. Sinä halusit pois, jonnekin missä saat rauhan. Ja sinne sinä myös pääsit.

Strawberry